On siis kevät

Kun katsoo ikkunasta ulos tai ajelee yksinään työmatkaa, pyörivät mielessä vain yhden laulun sanat. Laulu on kevät ja esittäjä minä itse. Ulkoilma on niin keväisen näköinen, että se saa jo mielen kaipaamaan laiturille liplattavien laineiden ääreen, rantasaunan nurkkaan nojailemaan, kuivaa omenasiideriä tai puolikuivaa valkoviiniä hörppimään ja metsään kuumaa sammalen tuoksua nuuhkimaan. Keväthän on vain välivaihe kohti kesää. Kevät saa kaipaamaan. Haluamaan vähän enemmän. 

Kuitenkin ulkona on vielä niin kylmä, ettei tunnu alkavalta kesältä. Olen palellut kaksi päivää niin ytimiä myöten, että edes kuuma suihku ja villasukat eivät tunnu poistavan jatkuvaa hytinää. Onko tämä joku talven viimeinen henkäys, viimeinen isku ennen loppua?

Aurinko kuitenkin on jo lämmin, lähes kuumottava, vaikka ilma on hyinen. Myös muut asiat ovat jo alkaneet tehdä tätä kevättä, tulevaa kesää. Yksi selvistä kevään ja kesän merkeistä on lapsen synttärit, meidän kevätesikon. 

Kolme vuotta tuli mittariin muutama viikko sitten. Lapsen vanhenemista on juhlistettu niin neuvolakäynnillä kuin sukulaisille järjestetyillä synttäreillä. Neuvola oli täysi fiasko. Tunnin poika huusi suoria vastalauseita neuvolatädin tehtäviin. ”EN HALUA”, ”EN OSAA”, ”EN TIIÄ”, ”MENNÄÄN POIS”. Mutta täti ei luovuttanut, enkä minä. Neuvottelin neuvottelemasta päästyäni ja ajattelinkin seuraavaksi hakea johonkin europarlamenttiin hommiin. Näillä taidoilla neuvoteltaisiin Suomen maataloudelle tuplatuet. Onko kuitenkin melko viheliäinen tunne, kun tietää, että lapsi on ihan fiksu, nokkela, osaavainen ja tietäväinen tapaus, mutta vastustaa kaikkien, siis KAIKKIEN, taitojensa esittelyä eikä ole tunnistavinaan kissaa. Lisäksi lapsi päättää ensimmäistä kertaa kokeilla juuri neuvolassa, miten kirkuminen vaikuttaa aikuisiin. No sehän vaikuttaa siten, että äiti siirtyy uhkailuun, kiristykseen ja lahjontaan. Ei siis mitään uutta auringon alla. 

Juhlat sen sijaan onnistuivat hyvin! Vieraat tulevat kaukaa keski-Suomesta ja Pohjois-Savosta, joten olemme perinteisesti tarjonneet joka juhlilla ruuan ja kahvit päälle. Joka kerta tarjolla on ollut keittoa; tänä vuonna tarjosimme kasvis-kookossosekeittoa ala mutu&misa. Keitosta tuli hitsin hyvää, mutta reseptiä ei ole laittaa jakoon, sillä keitto nimensä mukaisesti syntyi mutulla ja misalla. Musta tuntuu ja miten sattuu. Kuvaakaan ei ole.  Alla on kuitenkin ranskalaisin viivoin keiton ainesosat, joita voi sitten mutuilla ja misailla oman näkemyksensä mukaan:

    -   perunoita

    -   bataattia 
    -   porkkanaa
    -   sellerin vartta
    -   lanttua
    -   suuret keittojuurekset ja suikalevihannekset (pakasteesta)
    -   kana- ja kasvislientä
    -   1-2 cm tuoretta inkivääriä hienonnettuna
    -   mausteena jeeraa, yrttejä ja tuoretta persiljaa silputtuna
    -   kookoskermaa (kookosmaito on mielestäni liian vetistä ja  ohutta)
   -  ruokakermaa (voi hyvin korvata soijakermalla)

Keiton kaverina tarjoiltiin Suomen paras leipomo -ohjelmastakin tutun PH7-leipomon leipää. Toinen leivistä oli mahtavan, upean, ihan mielettömän hyvän makuista tummaa ja appelsiinista leipää, jossa on hitunen lakritsia. Leipä on saaristolaisleivän tyyppinen, mutta makeampi ja hiukan vahvempi. Sopi MAINIOSTI kevyen keiton kaveriksi.

Koska lapsi on lähestulkoon kokonaan päässyt allergioistaan, tein kakun tänä vuonna hänen omien toiveidensa mukaisesti. Laitoin lapsen käteen Kotilieden ison leivontakirjan, jota hän innolla alkoi selata. Suosikikseen lapsi valitsi Ystävänpäiväkakun (lumikakun)… usko äidin taitoihin oli siis täysin epärealistinen.

Toteutin varsinaisen kakun lapsen valitseman ohjeen mukaan, mutta vaahtokarkkikuorrutuksen ja täydellisten lumihiutalejäljitelmien sijaan päällystin kakun marsipaanilla ja taiteilin tummasta ja valkoisesta suklaasta pajunkissakoristeita. Pari kourallista suklaamunia ympärille ja avot - lapset on aivopesty rakastamaan leipuria.

Kakku onnistui yllättävän hyvin, vaikka pohjana kakussa on ns. sienipohja, joka vaatii kananmunien hurjan pitkää vaahdottamista ja johon lisätään kuumaa vettä vaahdotuksen aikana. Kananmunavaahto kasvoikin kasvamistaan, eikä lopulta mahtunut kulhoon, jossa sitä käsikäyttöisellä vatkaimella vatkasin. Lopputulema: ensi jouluksi ostan itselleni lahjaksi oikean monitoimivatkaimen, joka vatkaa sörsselit keittiön perällä itsekseen ilman, että omia rystysiä tarvitsee uittaa vaahdossa. Koska vaahtoa sitten oli silmämääräisesti kolmen kakun verran, oli kuiva-aineiden sotkeminen vaahdon joukkoon melko haastavaa. Lopputulema: kulhon pohjalle jäi VALTAVA jauhoklöntti, jonka löysin vasta paistetun ja kumotun kakun pinnasta.

Vinkki: jos kakkusi pinnalta löytyy jauhoklöntti, ota imuri ja imuroi jauhot talteen kakun päältä.

Jauhoklöntin poiston jälkeen kakkuun jäi lapsen nyrkin mentävä aukko. Onneksi mies oli valinnut omaksi duunikseen juhlien voileipäkakkujen valmistamisen, joten paahtoleipää löytyi huushollista suurempaankin tarpeeseen. Täytin reiän paahtoleivällä, ja ajattelin, että on onpa sympaattista: kakulla on nyt paikka sydämessä.

Kakusta tuli hyvä, itsesasiassa niin hyvä, että aion tehdä sellaista uudelleenkin, vaikka yleensä tapanani ei ole jämähtää mihinkään tiettyihin resepteihin. Täytteenä kakun välissä oli sekä vaniljaista mustikkarahkaa että sitruunatuorejuustotäytettä. Reseptiä voisi kuitenkin jatkossa varioida: ensi kerralla laitan mustikoiden tilalle vadelmia. Sitruuna tuo niin ihanaa raikkautta ja vastakohtaa marjoille, että se saa pysyä tuollaisenaan. Kakun kostutuksen hoidin reseptin mukaan Spritella, hyvin toimi!

 

Koska kakkuun ei tule kuohukermakuorrutetta, on se ihan helppo tehdä maidottomanakin. Maidottomassa versiossa korvaisin

-         -  kuningatarrahkan mustikkasoijajogurtilla (Alpro) TOSI HYVÄÄ!!

-         -  Vispi-vaahdon vispautuvalla soijavalmisteella

-         -  sitruunatuorejuuston sitruunamehulla maustetulla soijatuorejuustolla

-         -  tumma suklaa maidottomalla tummalla suklaalla (esim. Panda)

-       ONGELMA korvaamisessa on täytteiden kiinteyttäminen niin, että ne pysyvät kakun sisällä. Ohjeen mukaisessa vaniljakastikejauheessa on maitoa, mutta kiinteyttämisen voi varmasti hoitaa myös liivatteella (sulattaa mustikkamehun joukkoon).

Kakkupohjana voi käyttää varmasti hyvin munatonta kakkupohjaa. Tosin munaton pohja kohoaa huonommin kuin monen munan kakkupohja. Koska pohja on saatava leikattua kolmeen osaan, on hyvä varautua erittäin terävällä veitsellä tai yhdellä varapohjalla.

Lisäksi leivoin kahvipöytään myös kaikenmaailmankeksejä, jotka olivat päättämättömyyteni ruumiillistumia. Koska en osannut päättää, teenkö suklaakeksejä, pähkinäisiä keksejä vai marjaisia keksejä, laitoin kaikkea taikinan joukkoon. Reseptinä käytin tätä keksireseptiä. Taikinan joukkoon laitoin lisäksi 

-          80 g tummaa suklaata rouhittuna

-    80 g valkoista suklaata rouhittuna 
(loput suklaista käytin kakun koristeluun)

     0.75 dl suolapähkinöitä rouhittuna

-    0.75 dl kuivattuja karpaloita

Hyviä tuli! Me likes.. ja jokunen kehukin saatiin, joten leipuri kiittää ja suunnittelee jo uusia aluevaltauksia.

Kulutuskulttuuri

Maanantaisessa äidinkielen yo-esseekokeessa oli yhtenä aineistona Kjell Westön teksti Mitä meistä jää jäljelle?, joka käsittelee nykyaikaista tiedonvarastointia ja sen kestävyyttä tulevaisuudessa. Westö pohtii tekstissään laajemminkin nykykulttuuria, ja itse tulkitsen hänen sanomansa niin, että tämän päivän länsimainen kulttuuri perustuu hetkeen. Siihen hetkeen, jota parhaillaan elämme. Emme pohdi kovin syvällisesti tulevaa, mitä meistä tai meiltä jää tulevaisuuden ihmiselle. Tulevaisuuteen toki luotaamme: jatkuvasti syntyy uutta teknologiaa ja vanhaa parannellaan. Pohditaan, millaiseksi teknologia vielä tulevaisuudessa muuttuu ja esimerkiksi opetuksessa pyritään jotenkin ennustamaan, miten teknologiaa vielä hyödynnetään tulevaisuudessa. Itse asiassa katseemme ovat hyvin voimakkaasti tulevassa – mutta siinä samassa, kun tulevaisuus on ohi, siis tätä päivää, kyllästymme siihen ja janoamme jotain uutta. Kun se sama tulevaisuus on eilistä, unohdamme sen. Ja tulevaisuus on eilistä hyvin nopeasti, vain muutamassa vuodessa.

Westö ei pidä lainkaan hyvänä asiana näin nopeaa kehitystä ja tiedon tallennusmuotojen muutosta. Hän  käyttää esimerkkinään muun muassa parinkymmenen vuoden takaisia satelliitin keräämiä tietoja, joita ei nykyteknogialla voida enää lukea. Esimerkkejä löydän omastakin elämästäni. Opiskeluaikanani tein muutaman hyvän esseen ja opetuskokonaisuussuunnitelman, joihin haluaisin nyt palata. Työt ovat kuitenkin korpuilla, enkä ole ainakaan viiteen vuoteen enää kohdannut tietokonetta, jossa olisi korppuasema. Korput ovat hyvässä tallessa ja tiedostot tallessa korpuilla – aika ja teknologian kehitys vain ovat sinetöineet tiedot sellaiseen tallelokeroon, etten enää saa niitä käsiini. Voin vain kuvitella, kuinka vuosisatojen kuluttua ihmiset ovat unohtaneet hautakammioiden, Graalin maljan ja piilotettujen aarteiden etsinnän ja käyttävät saman ajan ja vaivan 2000-luvun tietotallelokeroiden avaamiseen.

Westö pohtii tekstissään, jääkö meistä oikein mitään muistoja jäljelle tuleville sukupolville. Niin musiikki, tekstit kuin elokuvat ovat tällä hetkellä digitaalisessa muodossa – eikä digitaalisuus ole kovin varma ja pitkäkestoinen tallennusmuoto. Mutta siihenhän koko kulttuurimme on pyrkinyt viime vuosina ja vuosikymmeninä – digitaalisuuteen. Se nimittäin sopii parhaiten nykyaikaiseen kulutus- ja kertakäyttökulttuuriimme. Digitalisoitumisen aloittivat pelit. Siinä samassa, kun olohuoneisiin astui Super Mario, päätyivät lautapelit seurakuntakotien ja joidenkin savuisten kuppiloiden hyllyille sekä kirppispöydille. Siellä ne ovat eksoottista ihailutavaraa, joita on mukava kikatellen ja huokaillen kosketella ja herätellä nostalgisia muistoja lapsuus- ja nuoruusvuosilta – ennen digiaikaa. Seuraavaksi digitalisoituivat musiikki ja elokuvat. VHS-video ja C-kasetti tekivät elokuvien katselusta ja musiikin kuuntelusta konkreettista. Koska ne vaurioituivat helposti, niitä tuli käsitellä varoen, jotta ne kestäisivät useita, useita katselu- ja kuuntelukertoja. Kun yksi ja sama kiekko, CD-levy, syrjäytti nuo molemmat tallennusmuodot, jäi kotitalouksiin pyörimään säkeittäin muovijätettä, jolla ei tehnyt enää mitään. Nykyään VHS ja C vain naurattavat, jos niitä kohtaa kirppareilla. Kuka näitä ostaa? Museologi?

CD:n valta kesti vain noin kymmenen vuotta, jos sen katsotaan jo päättyneen. En tiedä, ostaako kukaan muu kuin minä enää levyjä CD-muodossa, mutta kauhulla odotan päivää, kun CD:stäkin tulee pelkkää jätettä. En nimittäin osaa käyttää Spotifya. Kylmiä väreitä herättää myös se päivä, jolloin viimeinenkin elokuvavuokraamo sulkee ovensa. Minulle leffan vuokraaminen on kuitenkin tärkeä vaihe irrottautumisessa työ- ja arkihuolista: oma rento ilta alkaa valmisteluretriitillä, joka etenee ruokakaupan kautta leffavuokraamoon ja viinikauppaan.

Viimeisimpänä digitaaliseen muotoon ovat siirtyneet lehdet ja kirjat. Vaikka en ole kirjojen suurlukija, olen niiden suuri fani. Rakastan kirjan muotoa, sen paketoimista, sen saamista ja sen sivujen plaraamista, yksittäisten sanojen poimimista. Kirja on aina lupaus uudesta kokemuksesta, ehkä jopa uusista oivalluksista, ja siinä tuoksuu aika. Joko mennyt tai tuleva. Kirjahyllyssäni on yksi 150 vuotta vanha teos ja muutama 100 vuotta vanha. En usko, että yksinään kirja, joka on tällä hetkellä verkossa e-kirjana, tulee olemaan luettavissa nykyisessä muodossaan 150 vuoden kuluttua.  

Olen toki itsekin lukenut e-kirjaa, mutta niin vihkiytynyt olen arvostamaan kirjan ikää, että latasin ensimmäiseksi koneelleni Minna Canthia ja Aleksis Kiveä e-kirjana. Niistä tuli yhtäkkiä oudon nykypäiväisiä, helposti saavutettavia. Silti rakastan yhä enemmän sitä tuoksua, joka on 1800-luvulla painetun Kiven kirjan välissä kuin oman läppärini kannen ja näppäimistön välissä.

Westö toteaa, että me nykyihmiset olemme ymmärtäneet, ettei meistä juuri jää muistoja tulevaisuuteen. Siksi pyrimme jättämään lähes epätoivon vallassa itsestämme jälkiä. Tällaista merkkailua ovat niin selfiet, facebookit kuin blogitkin. Luulen silti, ettei tarve toistaa itseään ja tehdä itseään näkyväksi ja kuuluvaksi edellä mainituilla keinoilla johdu välttämättä jokaisen omasta tarpeesta jättää jälkiä. Sen sijaan kyse on massakulttuurista, joka ohjaa itsensä esille tuomiseen. Nämä ovat viestintä- ja kommunikointimuotoja, jotka ovat tulleet kinkereiden, lankapuhelinten, kyläjuhlien ja -talkoiden sekä ystävillä ja naapureilla kyläilemisen tilalle. Ihmiset tarvitsevat peilejä toisista ihmisistä – ovat aina tarvinneet. Peilit kertovat meidän olevan olemassa, reagoivat ajatuksiimme ja tunteisiimme, antavat palautetta ja auttavat muodostamaan kuvaa itsestämme. Kun kasvokkainen kommunikointi on yhä harvempaa, etsimme peilejä mediasta. Niitä siellä on yli oman tarpeen tarjolla. Voi toki olla montaa mieltä siitä, kumpi on terveellisempi vaihtoehto ihmisen identiteetin ja minäkuvan rakentumiselle, Facebook vai naapuri.

Toisaalta kulttuurimme on nykyään hyvin kertakäyttöistä, mikä näkyy niin sisustusbuumeissa, vaatemuodissa, erään ruotsalaisen huonekaluvalmistajajätin tuotteissa, mobiililaitteissa kuin teknologian tuotekehittelyssä. Aina ne kodinkoneet pamahtavat kerralla. Ennen  aikaväli vain oli 25 vuotta, nykyään se on viisi vuotta. Erityisen hyvin kertakäyttöisyys näkyy mediassa. Toki aina median tuotteet ovat olleet ohitse kiitäviä: päivän lehti on aina ollut seuraavana päivänä vanha ja television tultua sen ohjelmat olivat yhden katselukerran jälkeen historiaa ja menetettyjä. Nykyään media vain suoltaa sisältöä paljon enemmän kuin aikaisemmin ja tämän tietotulvan vuoksi tekstit vanhenevat mediassa pian. Ainakin niiden kiinnostavuus laskee jo muutaman päivän päästä ilmestymisestä. Jos Facebookia ei päivitä kuukauteen, joku voi luulla toisen jo päässeen päiviltään. Jos blogiin ei kirjoita viikkoon, menettää se jo muutaman lukijan. Jos julkkikset eivät twiittaa mitään muutamaan viikkoon, ovat he joko tyystin pettäneet faninsa, joutuneet katkolle tai tekevät projektia, joka ei selvästi kestä päivänvaloa. Fanittamisen kohde voi unohtua jo viikossa, jos uusia kuvia tai keikka-/levytyskuulumisia ei ala ilmestyä sosiaaliseen mediaan.

Toisaalta median kertakäyttöisyys myös laskee julkaisukynnystä. Ei haittaa, vaikka mokaisikin mediassa, koska se unohtuu päivässä, viimeistään kolmessa. Ja ainahan epäonnistuneet sisällöt voi poistaa (tai voi ainakin luulla poistaneensa). Jos on antanut väärän kuvan itsestään Facebookissa, voi profiilinsa poistaa ja aloittaa puolen vuoden päästä puhtaalta pöydältä. Samanlainen itsensä kierrättäminen, deletoiminen, tehdasasetusten palauttaminen ja kaikenlainen retusoiminen ei onnistunut sata vuotta sitten. Silloin tuli oppia sietämään itseään sellaisena, millaisen kuvan on alusta pitäen naapureilleen ja läheisilleen alkanut.

Ei turhaan vanha sanonta kuulu ”Silloin vanhoina hyvinä aikoina”. Aina nykyajasta on oltu huolissaan. Nykyaika on aina ollut radikaalia, erilaista, pelottavaa. Tulevaisuuskuvat ovat aina heijastelleet pimeyttä ja ongelmia, mutta aurinko on yhä taivaalla. Ennenkin on eletty aikoja, ettei tietoa ole jäänyt talteen ja se on kadonnut ihmisten mukana – emme voi edes arvata, millainen maailma on todellisuudessa historiassamme ollut. Ehkä jotain todella ratkaisevaa, hienoa ja käsittämätöntä on jäänyt tallentumatta tähän päivään. Uskon kuitenkin siihen, että mikä on todella tarpeen siirtää tuleville jälkipolville, se tulee siirtymään. Niin kuin tulentekotaito, penisilliini ja kirjoitustaito ovat siirtyneet.