Tauolta takaisin

Aikaa edellisestä blogimerkinnästä on kulunut puoli vuotta. Odotuksen mukaista olisi, että nyt kertoisin kuukausi kuukaudelta a) mitä olen puolen vuoden aikana tehnyt/jättänyt tekemättä ja b) selittäisin, miksi aktiivinen kesän kirjoitusharrastus meni syväjäähän heti elokuun jälkeen. Minulla on kuitenkin kaikkiin kysymyksiin vain yksi vastaus, ja se on syypää kaikkeen saamattomuuteeni ja toisaalta aikaan saamiseen. Se on T – Y – Ö – T. Painotinko nyt riittävästi?

Nykymaailma on opettanut sen, että vaikka painaa hartiat lysyssä, silmät pandakarhumaisilla mustilla renkailla ja ylimitoitetuilla d-vitamiinilisillä ylimitoitettua määrää töitä, tulee silti aina muistaa lisätä kuulumisiinsa kiitollisuus siitä, että on töitä. Se kun ei ole itsestään selvää. Enpä haluaisi olla työtönkään, vaikka tämä työ tuntuu välillä tappavalta. 

Minulle siis kuuluu hyvää, sillä olen paiskinut kaikilla henkisillä ja fyysisillä voimillani töitä – niin työ- kuin vapaa-ajallanikin. Alkukesällä alkaneet sali- ja joogaharrastukseni ovat olleet syksystä lähtien yhtä jäissä kuin blogikirjoittelukin. Aikaa on ollut vain töille. Kun olen ollut oikein uhmakas anarkisti, olen pyhittänyt koko iltani perheelle ja jättänyt seuraavan päivän oppitunnit suunnittelematta. Epävarmuus tunneista on kuitenkin niin stressaava kokemus, että kun lapsi on nukkumassa, verotan mielelläni omasta vapaa-ajastani ja uhraan sen työlle – ja siten myös mielenterveydelle (kuka sanoi, että omaehtoinen vapaa-aika on tärkeää mielenterveydelle?).

No, voisin itkeä työstressiäni ties kuinka monta tuntia, mutta ketäpä se kiinnostaisi tai kannustaisi. Siispä otan nyt tämänkin tekstin yrityksensä päästä ajatusta valtaavasta stressistä ylitse ja ajatella valoisampi aiheita – onhan kevätkin jo aivan kulman takana odottamassa. Kevät on myös markkinavoimien aikaa. Monet yritykset käyttävät uuden heräämisen aikaa hyväkseen, sillä se tarkoittaa uudistumista monella eri osa-alueella. Uusi muoti ja uudet värisävyt tulevat jokaikiseen puotiin, autoja aletaan kaupata kesäkäytöllä ja terveellisiä elämäntapoja, liikuntaa ja ihmeitä tekeviä tuotteita myydään kesäksi kuntoon -kliseellä. Itseäni ehkä lähimpänä ovat olleet kotiin liittyvät uudistumiset. Sisustuslehdet myyvät jälleen kirkkailla väreillä, joiden lomassa on rauhoittavia, ajattomia valkoisen, beigen ja puun värejä.

 No, sorruin. Yksi vahinkokäynti Marimekossa riitti. Sohvatyynyt menivät uusiksi, ja kevään ja kesän vihreä yllätti meidän olohuoneen ”Aholaita”-kuosin muodossa. Tyyny sopii ihan kivasti kirpparilta löytämääni tilkkupeittoon. Rinnalle piti saada klassikkoa, sillä mielestäni tärkeää sisustuksessa ovat ankkurit. Ankkurit ovat niitä simppeleitä, yksinkertaisia, perusväreistä (valkoinen, musta) koostuvia yksityiskohtia, jotka palauttavat villien juttujen jälkeen maanpinnalle. Monivärinen ja yksityiskohtia täynnä oleva Aholaita-sohvatyyny tarvitsi selvästi rinnalleen ja ankkurikseen Kivet-kuosin, jonka kanssa olen ollut jo muutaman vuoden ostaako vai eikö ostaa -välitilassa. 

Myös lastenhuone on saanut uutta. 40 – 60-luku on edelleen lähellä sisustajan sydäntäni, ja päämäärätön tori.fi:n plarailu tuotti jälleen uskomattoman hienoa tulosta. Eräs myyjä kauppasi naurettavan halpaan hintaan täysin naarmuttomassa ja ”iättömässä” kunnossa olevaa noin 50-luvun liinavaatekaappia. Tartuin tilaisuuteen ja hain kaapin puolen tunnin harhailun päätteeksi Mellunmäestä. Vastaava kaappi on jo keittiössämme kuiva-ainekaappina, mutta tämä yksilö on selvästi siistimmässä kunnossa, kevyempi ja kauniimpi myös väriltään. Tämä on siis ehdoton suosikkini. Hieman pitkin hampain luovutin kaapin lapsen käyttöön. Kaappi istuu toki pojan huoneeseen kuin takku tukkaan ja tuo kaivattua säilytystilaa. Toinen ovi on kivasti hieman turvonnut eikä tahdo aueta kolmevuotiaan voimilla – siellä siis säilytetään arvokkaimmat kirjat, joiden tahdon kestävän vielä sukupolvelta seuraavalle. 

Tänään vietän vapaapäivää, ylioppilaskirjoitusten esseekoetta odotellessa, ja aamupäivällä päätin herätellä pitkän tauon jälkeen joogaamisen taitoa. Aamupäivällä taivaalta tuli pelkkää rähmää, mutta sehän ei ole syy olla meikkaamatta itseään vesiliukoisella ripsarilla ja olla lähtemättä tarpomaan kohti kunto-clubia. Parin kilsan matka loskassa ja rähmäsateessa ei herätellyt sisäistä luonnonlastani ja maisemien ihastelijaa, mutta klähmäinen keli tuntui jotenkin vapauttavalta. Siinä palaa alkupisteeseen, ihmisen mahdottomuuteen hallita luontoa. Perille päästyäni löysinkin ripsarini poskiltani, mutta sisäinen rauha oli saanut minusta yliotteen raittiissa ulkoilmassa. Ketutuskertoimet pysyivät matalalla ja nautin täysillä joogasta (vaikka vieressä samoista neliöistä taisteli keski-ikäinen mies). Eihän talven kankea puupökkelö taipunut kovin monimutkaisiin asanoihin, mutta kropassa tunsi, kuinka paikat alkoivat venyä… Ensi kerralla saan ehkä jo pottuvarpaastani otteen.

Raikkaita ja piristäviä alkukevään uudistumisia kaikille! Palataan pian..