Kulutuskulttuuri

Maanantaisessa äidinkielen yo-esseekokeessa oli yhtenä aineistona Kjell Westön teksti Mitä meistä jää jäljelle?, joka käsittelee nykyaikaista tiedonvarastointia ja sen kestävyyttä tulevaisuudessa. Westö pohtii tekstissään laajemminkin nykykulttuuria, ja itse tulkitsen hänen sanomansa niin, että tämän päivän länsimainen kulttuuri perustuu hetkeen. Siihen hetkeen, jota parhaillaan elämme. Emme pohdi kovin syvällisesti tulevaa, mitä meistä tai meiltä jää tulevaisuuden ihmiselle. Tulevaisuuteen toki luotaamme: jatkuvasti syntyy uutta teknologiaa ja vanhaa parannellaan. Pohditaan, millaiseksi teknologia vielä tulevaisuudessa muuttuu ja esimerkiksi opetuksessa pyritään jotenkin ennustamaan, miten teknologiaa vielä hyödynnetään tulevaisuudessa. Itse asiassa katseemme ovat hyvin voimakkaasti tulevassa – mutta siinä samassa, kun tulevaisuus on ohi, siis tätä päivää, kyllästymme siihen ja janoamme jotain uutta. Kun se sama tulevaisuus on eilistä, unohdamme sen. Ja tulevaisuus on eilistä hyvin nopeasti, vain muutamassa vuodessa.

Westö ei pidä lainkaan hyvänä asiana näin nopeaa kehitystä ja tiedon tallennusmuotojen muutosta. Hän  käyttää esimerkkinään muun muassa parinkymmenen vuoden takaisia satelliitin keräämiä tietoja, joita ei nykyteknogialla voida enää lukea. Esimerkkejä löydän omastakin elämästäni. Opiskeluaikanani tein muutaman hyvän esseen ja opetuskokonaisuussuunnitelman, joihin haluaisin nyt palata. Työt ovat kuitenkin korpuilla, enkä ole ainakaan viiteen vuoteen enää kohdannut tietokonetta, jossa olisi korppuasema. Korput ovat hyvässä tallessa ja tiedostot tallessa korpuilla – aika ja teknologian kehitys vain ovat sinetöineet tiedot sellaiseen tallelokeroon, etten enää saa niitä käsiini. Voin vain kuvitella, kuinka vuosisatojen kuluttua ihmiset ovat unohtaneet hautakammioiden, Graalin maljan ja piilotettujen aarteiden etsinnän ja käyttävät saman ajan ja vaivan 2000-luvun tietotallelokeroiden avaamiseen.

Westö pohtii tekstissään, jääkö meistä oikein mitään muistoja jäljelle tuleville sukupolville. Niin musiikki, tekstit kuin elokuvat ovat tällä hetkellä digitaalisessa muodossa – eikä digitaalisuus ole kovin varma ja pitkäkestoinen tallennusmuoto. Mutta siihenhän koko kulttuurimme on pyrkinyt viime vuosina ja vuosikymmeninä – digitaalisuuteen. Se nimittäin sopii parhaiten nykyaikaiseen kulutus- ja kertakäyttökulttuuriimme. Digitalisoitumisen aloittivat pelit. Siinä samassa, kun olohuoneisiin astui Super Mario, päätyivät lautapelit seurakuntakotien ja joidenkin savuisten kuppiloiden hyllyille sekä kirppispöydille. Siellä ne ovat eksoottista ihailutavaraa, joita on mukava kikatellen ja huokaillen kosketella ja herätellä nostalgisia muistoja lapsuus- ja nuoruusvuosilta – ennen digiaikaa. Seuraavaksi digitalisoituivat musiikki ja elokuvat. VHS-video ja C-kasetti tekivät elokuvien katselusta ja musiikin kuuntelusta konkreettista. Koska ne vaurioituivat helposti, niitä tuli käsitellä varoen, jotta ne kestäisivät useita, useita katselu- ja kuuntelukertoja. Kun yksi ja sama kiekko, CD-levy, syrjäytti nuo molemmat tallennusmuodot, jäi kotitalouksiin pyörimään säkeittäin muovijätettä, jolla ei tehnyt enää mitään. Nykyään VHS ja C vain naurattavat, jos niitä kohtaa kirppareilla. Kuka näitä ostaa? Museologi?

CD:n valta kesti vain noin kymmenen vuotta, jos sen katsotaan jo päättyneen. En tiedä, ostaako kukaan muu kuin minä enää levyjä CD-muodossa, mutta kauhulla odotan päivää, kun CD:stäkin tulee pelkkää jätettä. En nimittäin osaa käyttää Spotifya. Kylmiä väreitä herättää myös se päivä, jolloin viimeinenkin elokuvavuokraamo sulkee ovensa. Minulle leffan vuokraaminen on kuitenkin tärkeä vaihe irrottautumisessa työ- ja arkihuolista: oma rento ilta alkaa valmisteluretriitillä, joka etenee ruokakaupan kautta leffavuokraamoon ja viinikauppaan.

Viimeisimpänä digitaaliseen muotoon ovat siirtyneet lehdet ja kirjat. Vaikka en ole kirjojen suurlukija, olen niiden suuri fani. Rakastan kirjan muotoa, sen paketoimista, sen saamista ja sen sivujen plaraamista, yksittäisten sanojen poimimista. Kirja on aina lupaus uudesta kokemuksesta, ehkä jopa uusista oivalluksista, ja siinä tuoksuu aika. Joko mennyt tai tuleva. Kirjahyllyssäni on yksi 150 vuotta vanha teos ja muutama 100 vuotta vanha. En usko, että yksinään kirja, joka on tällä hetkellä verkossa e-kirjana, tulee olemaan luettavissa nykyisessä muodossaan 150 vuoden kuluttua.  

Olen toki itsekin lukenut e-kirjaa, mutta niin vihkiytynyt olen arvostamaan kirjan ikää, että latasin ensimmäiseksi koneelleni Minna Canthia ja Aleksis Kiveä e-kirjana. Niistä tuli yhtäkkiä oudon nykypäiväisiä, helposti saavutettavia. Silti rakastan yhä enemmän sitä tuoksua, joka on 1800-luvulla painetun Kiven kirjan välissä kuin oman läppärini kannen ja näppäimistön välissä.

Westö toteaa, että me nykyihmiset olemme ymmärtäneet, ettei meistä juuri jää muistoja tulevaisuuteen. Siksi pyrimme jättämään lähes epätoivon vallassa itsestämme jälkiä. Tällaista merkkailua ovat niin selfiet, facebookit kuin blogitkin. Luulen silti, ettei tarve toistaa itseään ja tehdä itseään näkyväksi ja kuuluvaksi edellä mainituilla keinoilla johdu välttämättä jokaisen omasta tarpeesta jättää jälkiä. Sen sijaan kyse on massakulttuurista, joka ohjaa itsensä esille tuomiseen. Nämä ovat viestintä- ja kommunikointimuotoja, jotka ovat tulleet kinkereiden, lankapuhelinten, kyläjuhlien ja -talkoiden sekä ystävillä ja naapureilla kyläilemisen tilalle. Ihmiset tarvitsevat peilejä toisista ihmisistä – ovat aina tarvinneet. Peilit kertovat meidän olevan olemassa, reagoivat ajatuksiimme ja tunteisiimme, antavat palautetta ja auttavat muodostamaan kuvaa itsestämme. Kun kasvokkainen kommunikointi on yhä harvempaa, etsimme peilejä mediasta. Niitä siellä on yli oman tarpeen tarjolla. Voi toki olla montaa mieltä siitä, kumpi on terveellisempi vaihtoehto ihmisen identiteetin ja minäkuvan rakentumiselle, Facebook vai naapuri.

Toisaalta kulttuurimme on nykyään hyvin kertakäyttöistä, mikä näkyy niin sisustusbuumeissa, vaatemuodissa, erään ruotsalaisen huonekaluvalmistajajätin tuotteissa, mobiililaitteissa kuin teknologian tuotekehittelyssä. Aina ne kodinkoneet pamahtavat kerralla. Ennen  aikaväli vain oli 25 vuotta, nykyään se on viisi vuotta. Erityisen hyvin kertakäyttöisyys näkyy mediassa. Toki aina median tuotteet ovat olleet ohitse kiitäviä: päivän lehti on aina ollut seuraavana päivänä vanha ja television tultua sen ohjelmat olivat yhden katselukerran jälkeen historiaa ja menetettyjä. Nykyään media vain suoltaa sisältöä paljon enemmän kuin aikaisemmin ja tämän tietotulvan vuoksi tekstit vanhenevat mediassa pian. Ainakin niiden kiinnostavuus laskee jo muutaman päivän päästä ilmestymisestä. Jos Facebookia ei päivitä kuukauteen, joku voi luulla toisen jo päässeen päiviltään. Jos blogiin ei kirjoita viikkoon, menettää se jo muutaman lukijan. Jos julkkikset eivät twiittaa mitään muutamaan viikkoon, ovat he joko tyystin pettäneet faninsa, joutuneet katkolle tai tekevät projektia, joka ei selvästi kestä päivänvaloa. Fanittamisen kohde voi unohtua jo viikossa, jos uusia kuvia tai keikka-/levytyskuulumisia ei ala ilmestyä sosiaaliseen mediaan.

Toisaalta median kertakäyttöisyys myös laskee julkaisukynnystä. Ei haittaa, vaikka mokaisikin mediassa, koska se unohtuu päivässä, viimeistään kolmessa. Ja ainahan epäonnistuneet sisällöt voi poistaa (tai voi ainakin luulla poistaneensa). Jos on antanut väärän kuvan itsestään Facebookissa, voi profiilinsa poistaa ja aloittaa puolen vuoden päästä puhtaalta pöydältä. Samanlainen itsensä kierrättäminen, deletoiminen, tehdasasetusten palauttaminen ja kaikenlainen retusoiminen ei onnistunut sata vuotta sitten. Silloin tuli oppia sietämään itseään sellaisena, millaisen kuvan on alusta pitäen naapureilleen ja läheisilleen alkanut.

Ei turhaan vanha sanonta kuulu ”Silloin vanhoina hyvinä aikoina”. Aina nykyajasta on oltu huolissaan. Nykyaika on aina ollut radikaalia, erilaista, pelottavaa. Tulevaisuuskuvat ovat aina heijastelleet pimeyttä ja ongelmia, mutta aurinko on yhä taivaalla. Ennenkin on eletty aikoja, ettei tietoa ole jäänyt talteen ja se on kadonnut ihmisten mukana – emme voi edes arvata, millainen maailma on todellisuudessa historiassamme ollut. Ehkä jotain todella ratkaisevaa, hienoa ja käsittämätöntä on jäänyt tallentumatta tähän päivään. Uskon kuitenkin siihen, että mikä on todella tarpeen siirtää tuleville jälkipolville, se tulee siirtymään. Niin kuin tulentekotaito, penisilliini ja kirjoitustaito ovat siirtyneet.