Tätä nykyä mietin harva se päivä, mistä hyvä päivä oikein on tehty? Haluaisinko elää uudelleen tällaisen päivän vai onko tämä sitä, mitä en elämältäni halua? Mietin myös, kertooko tämä ajatuspulma tyytymättömyydestäni omiin päiviini, omiin valintoihini, vai siitä, että kolmekymppiä puskee mittariin koko ajan salavaivihkaa ja psykologiset teoriatkin sen kertovat, että ihmisen elämä rakentuu kriiseistä, joista kukin vaatii käsittelyä. Ehkä tämä on nyt sitä kuuluisaa kolmenkympinkriisin vaivaamista.
Ennen tuli päivät elettyä miettimättä sen tarkemmin, olisinko voinut käyttää ajan jotenkin paremmin. Ajattelin, että tällainen päivä tänään ja että en olisi juuri voinut vaikuttaa sen kulkuun. Moni asia päivässä tapahtui itsestäni riippumatta, kuten pakollinen luennoilla käyminen, esseiden kirjoittaminen, koiran ulkoiluttaminen tai lapsen syöttäminen, nukuttaminen, leikittäminen, lohduttaminen ja vaatettaminen. Päivät eivät juuri olleet rakenneltavissa aamukahvin äärellä, vaan ne tulivat ja menivät kuin ennalta asetettua kaavaa mukaillen.
Nyt olen kuitenkin alkanut ajatella, että voin itse vaikuttaa päiviini. Itse päätän, millaista elämää elän ja mitä teen, millaisilla asioilla täytän päiväni. Ajatus on tällaiselle melko vapaalle sielulle ihanan herkullinen, mutta samalla se tuntuu kantavan mukanaan valtavaa vastuuta omasta hyvinvoinnista ja itsereflektion painetta: mikä on paras tapa elää omat päivänsä? Tekevätkö juuri nämä asiat päivistäni parhaita ja elämästäni onnellisen?
Tähän asti olen ajatellut, että olen valinnut ammattini ihan oikein. Vietän päiväni ihmisten kanssa, saan toteuttaa omaa persoonaani ja silti työni vaatii jatkuvaa kehittymistä ja itsensä päivittämistä. Työssäni ei pääse kangistumaan kaavoihin, sillä nuoret ja oppiaineeni pakottavat olemaan ajan hermolla, kyseenalaistamaan omat toimintatapojani. Kuitenkin minua vaivaa sama ammattitauti kuin monia muita opettajia: työn aiheuttama väsymys ja riittämättömyyden tunne. Vaikka päivät opettaa ja illat suunnittelee tunteja, tekee oppimateriaalia tai tarkastaa oppilaitten töitä, jää silti aina asioita rästiin ja mörköjä sängyn alle. Stressi on välillä sietämätöntä, enkä tunne juuri voivani vaikuttaa työni määrään, niin kuin eräs tuore tutkimuskin paljastaa monien opettajien ajatuksista.
Haluanko siis käyttää päiväni työn orjana? Omassa ammatissani ei virastoaika riitä, vaan töitä tulee aina olemaan aamukahdeksan ja iltapäiväneljän ulkopuolella. Esseet kuuluvat iltoihini, nyt ja aina. Vaikka tekisin kuinka hyvät materiaalit tänään, joudun päivittämään niitä ensi vuonna ja ehkä tekemään kokonaan uudet sitä seuraavana. Työmäärä ei siis vähene, vaikka kuinka työ rutinoituisi. Oma varmuus kasvaa mutta stressi ei vähene. Jossain vaiheessa ajattelin, että voisin mennä työni kanssa naimisiin. Tunnistin itsestäni selvät narkomaanin tunnusmerkit. Sitten sain lapsen. Nyt en halua, että lapseni muistaa äitinsä olleen työnsä orja, joka asetti muiden lapset omansa edelle.
Tällä tahdilla lapseni tulee kuitenkin aina kilpailemaan vapaa-ajastani päivätyöni kanssa.
Tässä jaksossa minulla on todella vähän tunteja, mikä on kiitos siitä, että syksyn painoin epäinhimillistä määrää töitä. Nyt minulla on ollut opetuksettomia päiviä - siis aikaa harrastaa liikuntaa, joka oli täysi mahdottomuus syyslukukaudella. Vuorokaudessa ei vain ollut edes yhtä ylimääräistä tuntia ulkoilulle tai salilla käymiselle. Tänään aloitin päiväni joogalla ja crossailulla kuntosalilla. Sen jälkeen tulin kotiin syömään ja lukemaan luovan kirjoittamisen kurssilla syntyneitä oppilaitten tekstejä. Kahvikuppi ja inkiväärikeksit tekivät työstä unelmaduunia. Nyt kun tekstit on luettu, on minulla hetki omaa aikaa, jonka käytän tähän. Sitten lähden hakemaan lapsen ja käyn vekaran kanssa siivoamassa kirpparipöytää. Illalla leikitään, laitetaan kimpassa ruokaa ja käydään ehkä ulkona fillaroimassa uudella menopelillä. Yhdeksän jälkeen katson huomisten oppituntien materiaalit läpi. Kun voisinkin käyttää kaikki päiväni näin.
Tällaisten päivien päätteeksi olen melko valmis vaihtamaan alaa, sillä lopulta oma aika ja liikkuminen ovat minulle niin tärkeitä, etten halua uhrata itseäni kokonaan työlle, joka ei yleensä ole edes kovin palkitseva. Varsinkin tänä päivänä opettajat tuntuvat olevan syypäitä niin heikkeneviin PISA-tuloksiin kuin joidenkin nuorten epäedulliseen käytökseen. Median mukaan opettajat pahoinpitelevät, laiminlyövät ja käyttävät seksuaalisesti hyväkseen oppilaita. Nuorten pahoinvoinnissa, kiusaamistapauksissa ja henkirikoksissa syyttävä sormi osoittaa jossakin vaiheessa kohti kasvotonta koulua.
Opettajan ammatti on tullut lyhyessä ajassa pitkän matkan korkealta alas - ja kovaa. On totta, että moni muukin ala on joutunut luopumaan ajan saatossa ammattiylpeydestään. Tiettyjen alojen arvostus laskee sitä mukaa kun uusia aloja syntyy ja maailma muuttuu. Ja nyt huomaan, että olen tällä avautumisellani eksynyt täysin aiheesta. Tämä on sitä ajatuksenvirtaa..
Mutta avautumiseni on myös osa tätä kolmenkympinkriisiäni. Olenko kuitenkaan sisimmältäni opettaja, vai kaipaisinko päiviini muunlaista täytettä? Mikä olisi työ, mitä olisi vaikea, ellei jopa mahdoton tuoda kotiin? Missä työssä olisi selkeästi erillinen työ- ja vapaa-aika, enkä joutuisi harva se päivä kilpailuttamaan omaa aikaani ja rästitöitä keskenään? Mikä ammatti olisi sellainen, jonka uskallan sanoa ääneen joutumatta heti syyttävään keskusteluun loma-ajoista (jotka eivät koskaan ole opettajalle vain lomaa) ja nykynuorten nykytilasta? Entä onko työn ja vapaa-ajan erottaminen enää mahdollista tässä maailmassa, jossa työstä on tullut ihmiselle sekä työ että harrastus ja jossa ehkä yleisin kuolinsyy on nimenomaan työ? En oikein ole varma onko sellaista..
Kolmenkympinkriisi on nyt todellisuutta ja vaatii selvästi minulta työstämistä. Kunhan tämä kriisi on käyty läpi, todennäköisesti löydän joko uuden vaihteen elämääni tai vaihdan alaa. Muutosta työhön tuo jo nyt se, että olen mukana uudessa projektissa, jossa luodaan oppimateriaalia verkkoon. Se tietää lisää stressiä, muissa maailmoissa liitelemistä sekä kotityöskentelyä, mutta ehkä se johdattaa minua jälleen uusien työmahdollisuuksien pariin. Kai elämässä mikään muu ei ole yhtä varmaa kuin muutos.
Ja se että tänään peilistä löytämäni ryppy ei tule olemaan tämän kriisivaiheen viimeinen ryppy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti