Organisaattorin vuosijuhla

Vielä yliopistossa opiskellessani podin pienoista identiteettikriisiä, kun en tahtonut millään lokeroitua suomen kielen opiskelijoista luotuun kliseiseen ja stereotyyppiseen kuvaan. Opettajaksi valmistuvien opinnot muodostuivat sekä suomen kielen että kirjallisuuden opinnoista. Nuo kaksi ainetta ovat loppujen lopuksi luonteeltaan melko kaukana toisistaan. Kirjallisuus on tulkintaa, analyyttisyyteen pyritään ainoastaan mm. runojen ja muiden kaunokirjallisten tekstien analyysissä, mutta muuten lukijan subjektiivinen kokemus korostuu. Suomen kieli on puolestaan ennalta määrättyjen sääntöjen, normien ja lokerikkojen ulkoaopettelua. Ihmiset, jotka rakastavat tulkintaa ja jotka rakastavat lokerointia, ovat yleensä melko erilaisista aineksista rakennettuja. Siksi yleinen naureskelun aihe luennoilla olikin ryhmän vastakohtaisuus: oli ne suomen kielen nutturapäät ja pipon nyörien kiristäjät sekä kirjallisuuden sfäärivaltiaat ja ihmeheebot.

Itse en löytänyt itsestäni kumpaakaan. Pääaineeni oli suomen kieli, mutta loppujen lopuksi olen pienestä pitäen inhonnut (saako äidinkielen opettaja sanoa noin?) sanaluokkia, lauseenjäsennystä, kielioppia ja kaikenlaista muuta "purkittamista". Itseasiassa en ole ollut niissä kovinkaan haka, joten heikoksi jäänyt suhteeni noihin on perustunut pitkälti osaamattomuuteeni. Olen usein sanonutkin ihmettelijöille, että ymmärrän, kuinka vaikeaa suomen kieli meille äidinkielisillekin voi olla. Itse opin sen vasta yliopistossa. Tai ehkäpä vasta ensimmäisinä harjoittelu- ja työvuosina, jolloin asiat oli viimein pakko vasaroida selkärankaan. Siellä ne nyt on, nyt mä jo ne tajuun, ja oikeastaan tunnen osaavani ne ihan superhyvin.

En ole vieläkään löytänyt itsestäni lokerikkoliisaa, vaikka suomen kielioppi ja oikeinkirjoitus alkavat olla jo rukkasessa. Lokerointitarpeeni tulee ainoastaan esiin kodinlaittovimmassani ja sekamelskan ja sotkun sietämättömyydesssäni. Tosin senkin olen ajatellut olevan enemmän kytköksissä hormoonitoimintaani kuin luonteeseeni. En nimittäin ole mikään sisustusfriikki tai valkoisten kotien emäntä. Haluan kotiin tekstiilejä ja pintoja, joissa saa olla tahroja ja naarmuja ilman, että ne rikkovat jonkinlaista synteettistä harmoniaa kodissani. Inhoan asetelmia sisustuksessa - kuten myös koriste-esineitä. Onnistuinein "asetelma" on yleensä se, johon tavarat asettuvat käytön jälkeen. (Tämä tosin ei päde työ-, ruoka- tai tiskipöydällä.) Kaunein asetelma luonnollisen asettumisen jälkeen on ei asetelmaa ollenkaan. Paljaat pinnat ovat yllättävän rauhoittavia.

Lokerikkoliisa kyllä nostaa päätään silloin, jos tavaroilla ei ole omia paikkoja. Sellaiset tulee olla, vaikka sitten kaapin perällä solmussa tai portaitten alla yhtenä kekona, mutta ajelehtivia asioita en kahta arkipäivää tai yhtä pyhäpäivää kauempaa katso.

Mutta niin, asiaan. Tänään minulla on ollut opetukseton päivä (lue: ei opetustunteja). Portaitten yläpäässä on jo kuukausia sijainnut eräänlainen sekalaisen paperisaasteen kaatopaikka. Olen pinonnut nurkkaan laatikoita (ehjiä ja hajoilevia), kangaskasseja, muovitaskuja ja kansioita, jotka tursuavat lajittelemattomia papereita (kokeita, tehtävänantoja, tekstejä). Koska en ole kovin hyvä organisoimaan paperien lajittelua, en ole ollut lainkaan häiriintynyt epämääräisestä läjästä paperiteollisuuden tuotetta. Mutta tänään en enää voinut ohittaa pinoa. Heti aamusta aloin siis puuhaan. Aluksi taittelin kuusi pahvilokerikkoa papruille. Sitten tein dymolla lokerikkoihin nimilaput. Ja sitten kävin paperi kerrallaan koko kaatopaikan läpi ja sijoitin paprut oikean kurssin kohdalle lokerikkoon, osa meni suoraan paperinkeräykseen. Homman aikana ehdin kuunnella Johanna Kurkelan levyn neljä kertaa läpi, koska en viitsinyt hakea välillä alakerrasta uutta levyä soittimeen. Toisin sanoen hommaan kului noin 3,5 tuntia.

On niin järjestelmällinen olo, että tuntuu, kuin koko ruuansulatusjärjestelmäni toimisi nyt paremmin.

Kaikki tämä varmaan johtuu siitä, että vein eilen tosiaan paljon kamaa kirpparille, mitä edelsi armotonta lajittelua. Ehkä minulla on jonkinlainen antipesänrakennusvietti näin kevään korvalla. Kaikki johtuu siis hormooneista. Tähän loppuun voisikin heittää tänään Facebookissa kohtaamani kirjan kannen kysymyksen, onko nainen ihminen vai viettiensä varassa kulkeva eläin?

Lähde: http://www.boredpanda.com/funny-book-titles-covers/?image_id=worst-book-covers-titles-26.jpg