Kaupallisuus ja osta, osta, osta -filosofia on jo niin näkyvästi esillä jokaisen silmien edessä ja kulman takana, ettei sitä enää meinaa tunnistaa. Ei näe puita metsältä. Ja se harmittaa, sillä yksi trendikkäimmistä uudissanoistammehan on kriittinen lukija ja kriittinen mediankäyttäjä. Mainosten maailmassa se kriittisyys tarkoittaa sitä, että pitäisi osata massasta tunnistaa mainos ja vieläpä hieman pystyä analysoimaan sen keinoja, jotta tunnistaisi ne herkullisen pulleat madot, joiden sisällä piileviin koukkuihin meidän - tai juuri minun - odotetaan leukamme upottavan. Ja sitten pitäisi vielä vähän funtsia lisää, että kuka siellä siiman ja vavan toisessa päässä on.
KYLLÄ, olen mainosten uhri minäkin, vaikka työssäni pyrin nimenomaan herättelemään nuorissa ihmissä kriittistä näkökulmaa median erilaisiin tuotteisiin. Mutta yritän olla sitä tietoisesti. Tai ainakin yritän tunnistaa itsessäni sen fantasioijan, joka taas iski koukkuun.
Olen kuuluisa herkkyydestäni napata jätskimainosten koukkuihin. Suvussa pyörii herja jostakin jäätelögeenistä, mutta minkäs sille voi, että jäätelö on hyvää ja että sen mainonta on melko pitkälle vietyä taidetta näinä päivinä. Erityisesti näin kesäaikaan jäätelömainokset - niin tv:ssä kuin printtinä - valtavaavat Suomen ja saavat suomalaiset sekaisin. Uusia makuja pukkaa ja vanhat tutut merkit tehostavat ja uudistavat mainontaansa. (Valitettavasti samalla vanhoja lemppareita häviää tai ainakin hintaa nostetaan 110 prosentilla.) Mainonnassaan firmat käyttävät melko samantyyppisiä keinoja: Jäätelöä syövät ihmiset ovat mainoksissa aina hoikkia ja timmissä rantakunnossa - se onkin ehkä niiden ihmisten ainoa jäätelö tänä kesänä, täytyy olla. Ilmankos maistuu, ensimmäinenhän maistuu aina parhaalta. Viesti on kuitenkin vastaanotettu: Ei se jäätelö nyt niin pahaksi voi olla minun terveydelleni ja muodoilleni. Ja eikös hyvä ja rento kesälomamieli ole kuitenkin tärkeintä.
Jäätelönsyöjät ovat myös poikkeuksetta onnellisen näköisiä, eikä hymy tai eroottinen lataus hyydy, vaikka jäätelöä meinaa roiskua sinne ja tippua tänne. Toisin on oikeassa todellisuudessa. Maahan tippunut mehujäänpala aiheuttaa ainakin kaksivuotiaan elämässä vuosikymmenen huutoraivarit kaupan pihassa - tyhmä äiti kun ei anna ottaa sitä maasta. No, äidit on. Eräs Facebook-ystävänikin vasta päivitti Faceen, että kun jätskipallo löpsähtää asfalttiin, meinaa aikuiselta, parrakkaalta mieheltäkin päästä itku ja ikävä äitiä alkaa kalvaa. Niin se on. Se pallo kun on maksanut vähintään kolme euroa eli yhden kanafileesuikalepaketin verran. Kyllä senkin tuhriminen asfalttiin itkettäisi.
Lisäksi jäätelömainoksissa on aina kesä ja aurinko paistaa. Ihmillä on vain vaivoin radikaalit paikat peittävä vaatetus. Toista se olisi vetää 25 asteen pakkasessa sama onnellinen hymy naamalle ja koittaa kuoria Eskimopuikko paperistaan oravannahkahanskoilla. Voisi toimia - nimittäin tuollainen käänteinen mainonta. Jäätelöähän myydään myös talvisin, joku sitä aina ostaa, vaikka ulkona paukkuu tulipalopakkaset. Ne on varmaan just niitä, joilla on tämä meidänkin suvussa mainetta niittänyt jätskigeeni. Kun sitä on saatava, sitä on saatava. Talvimainokset tosin poikkeavat kesämainoksista melko radikaalisti. Talvella ei nimittäin paista aurinko eivätkä ihmiset välttämättä edes hymyile (eihän niiden tarvitse lähteä kilpasille auringon kanssa) - mikäli ihmisiä on mainoksissa ollenkaan. Talvella jäätelöä myydään muilla keinoilla, kuten tyylikkyydellä, aistillisuudella, eroottisuudella ja nautinnolla. Jätski ei ole vain pienen hetken hurma, joka napataan ruokakauppakäynnillä heti syötäväksi. Jäätelö on jälkiruoka, joka kruunaa riistapata- ja punaviini-illallisen. Se on ainoa oikeasti katseen kestävä jälkiruoka, jonka voi tarjota vaikka pomolleen (jos raaskii upottaa jätskipakettiin euroja lähes yhtä paljon kuin siihen punaviiniin). Jäätelö on myös ainoa oikea jälkiruoka tai nautintoaine, jos meinaa saada aikaiseksi vipinää makuhuoneen puolella - miksi muuten jäätelöä pitäisi lähteä markkinoimaan silikonihuulilla ja norona valuvalla suklaalla? Eihän kukaan yhdistä näitä elementtejä vaistomaisesti ravintoon vaan nimenomaan peräkammaripuuhiin.
Mutta niin, itse saan jäätelöhimon päälle joka kerta, kun eetteristä sellaista tarjotteleva mainos eteeni viskataan. Greyn anatomiaa katsellessa jäätelöä alkaa tehdä mieli joka ikinen mainoskatko, vaikka vasta olisi leikkauspöydällä maannut verinen ruumis kolmessa osassa. Missä syy? Mutta silti, parasta jäätelöä on erään saksalaisen ruokakauppaketjun suklaajäätelö, jota ei mainosteta missään mitenkään. Riittävän hyvä kun on, ei tarvitse huudella!
Jäätelön mainonnasta vielä toisenlaisen kaupallisuuden puolelle. Nimittäin piirroshahmojen tuotteistamiseen, ylikaupallisuuteen ja sen aiheuttamiin sivuoireisiin. Tänään kävin melko piinallista keskustelua takapihallamme kaksivuotiaan poikani kanssa. Kohdalle sattui lapsen ensimmäinen ukonilma, jota on mahdollisuus käsitellä puheen avulla. Kun kerroin, että mennään sisälle, kohta tulee ukkonen, syntyi ensimmäinen ongelma. Lapsen serkkupoika on nimeltään Ukko ja vasta vietetty yhteinen juhannus Ukon kanssa sai naurun hersymään lapsen kasvoille. "Ukko tulee, Ukko tulee!" Selitä siinä nyt sitten, että tuo pilvi, tai ehkä tämä sää tai keli, on nimeltään ukkonen. "Ukko, Ukko". Ei kun ukkoNEN. Ukkosella jytisee (*kuunnellaan*) ja salamat välähtävät. Ymmärsi. Mutta tästä syntyikin sitten toinen ongelma. Salama on kyllä tuttu sana jo ennestään, mutta tarkoittaa lapsen maailmassa pientä mutta äärimmäisen tehokkaalla koneella varustettua punaista kilpa-autoa, jolla on kai toispuolkasvohalvaus. Äidin opetustaidot joutuivat todelliseen testiin, kun aloin rakentaa lapsen mieleen myös toista merkitystä salama-sanalle, lapsi kun tarjosi vain ajatuksia kilpa-autosta, joka ajaa tosi, tosi kovaa ("viuuuh" ja käsi heiluu korkealla ilmassa). Onneksi saatiin pari kunnon väläystä taivaalta, jotta salama sai uuden, konkreettisen muotonsa. Silti veikkaan, että vielä tästä eteenpäin meidän perheessä puhutaan salamoista vain autojen yhteydessä, ei niinkään säästä keskusteltaessa.
Ainiin, melkein unohdin! Raitakaksoseni tulivat valmiiksi. Tein kirpparilta löytämästäni 60-luvun Marimekko-kankaasta uudet päälliset makkarin isoille koristetyynyille. Nyt ne on aika hip ja hop ja pop. Hauskat! Kankaan nimi on muuten Kalasääski. Älkää kysykö miksi.
Erittäin sympaattista kankaassa on mielestäni vaihtuvan raportin kohta, eli hieman tummempi raita kankaan kuosissa. Kangas on painettu laakapainotekniikalla, jolloin vaihtuvien kuvioiden eli raporttien väliin jää tummempi kohta, koska väriä on tietysti enemmän siinä, missä raportit menevät päällekäin. Raporttien raja näkyy viereisessä kuvassa molempien tyynyjen reunassa. Itse tykkään tuosta raporttien rajasta, se paljastaa hauskan yksityiskohdan kankaan painannasta ja tekniikasta.
Lähde: www.marimekko.fi, Mikä on raportti?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti