Diagnoosi: kriisi

Tätä nykyä mietin harva se päivä, mistä hyvä päivä oikein on tehty? Haluaisinko elää uudelleen tällaisen päivän vai onko tämä sitä, mitä en elämältäni halua? Mietin myös, kertooko tämä ajatuspulma tyytymättömyydestäni omiin päiviini, omiin valintoihini, vai siitä, että kolmekymppiä puskee mittariin koko ajan salavaivihkaa ja psykologiset teoriatkin sen kertovat, että ihmisen elämä rakentuu kriiseistä, joista kukin vaatii käsittelyä. Ehkä tämä on nyt sitä kuuluisaa kolmenkympinkriisin vaivaamista.

Ennen tuli päivät elettyä miettimättä sen tarkemmin, olisinko voinut käyttää ajan jotenkin paremmin. Ajattelin, että tällainen päivä tänään ja että en olisi juuri voinut vaikuttaa sen kulkuun. Moni asia päivässä tapahtui itsestäni riippumatta, kuten pakollinen luennoilla käyminen, esseiden kirjoittaminen, koiran ulkoiluttaminen tai lapsen syöttäminen, nukuttaminen, leikittäminen, lohduttaminen ja vaatettaminen. Päivät eivät juuri olleet rakenneltavissa aamukahvin äärellä, vaan ne tulivat ja menivät kuin ennalta asetettua kaavaa mukaillen.

Nyt olen kuitenkin alkanut ajatella, että voin itse vaikuttaa päiviini. Itse päätän, millaista elämää elän ja mitä teen, millaisilla asioilla täytän päiväni. Ajatus on tällaiselle melko vapaalle sielulle ihanan herkullinen, mutta samalla se tuntuu kantavan mukanaan valtavaa vastuuta omasta hyvinvoinnista ja itsereflektion painetta: mikä on paras tapa elää omat päivänsä? Tekevätkö juuri nämä asiat päivistäni parhaita ja elämästäni onnellisen?

Tähän asti olen ajatellut, että olen valinnut ammattini ihan oikein. Vietän päiväni ihmisten kanssa, saan toteuttaa omaa persoonaani ja silti työni vaatii jatkuvaa kehittymistä ja itsensä päivittämistä. Työssäni ei pääse kangistumaan kaavoihin, sillä nuoret ja oppiaineeni pakottavat olemaan ajan hermolla, kyseenalaistamaan omat toimintatapojani. Kuitenkin minua vaivaa sama ammattitauti kuin monia muita opettajia: työn aiheuttama väsymys ja riittämättömyyden tunne. Vaikka päivät opettaa ja illat suunnittelee tunteja, tekee oppimateriaalia tai tarkastaa oppilaitten töitä, jää silti aina asioita rästiin ja mörköjä sängyn alle. Stressi on välillä sietämätöntä, enkä tunne juuri voivani vaikuttaa työni määrään, niin kuin eräs tuore tutkimuskin paljastaa monien opettajien ajatuksista.

Haluanko siis käyttää päiväni työn orjana? Omassa ammatissani ei virastoaika riitä, vaan töitä tulee aina olemaan aamukahdeksan ja iltapäiväneljän ulkopuolella. Esseet kuuluvat iltoihini, nyt ja aina. Vaikka tekisin kuinka hyvät materiaalit tänään, joudun päivittämään niitä ensi vuonna ja ehkä tekemään kokonaan uudet sitä seuraavana. Työmäärä ei siis vähene, vaikka kuinka työ rutinoituisi. Oma varmuus kasvaa mutta stressi ei vähene. Jossain vaiheessa ajattelin, että voisin mennä työni kanssa naimisiin. Tunnistin itsestäni selvät narkomaanin tunnusmerkit. Sitten sain lapsen. Nyt en halua, että lapseni muistaa äitinsä olleen työnsä orja, joka asetti muiden lapset omansa edelle.
Tällä tahdilla lapseni tulee kuitenkin aina kilpailemaan vapaa-ajastani päivätyöni kanssa.

Tässä jaksossa minulla on todella vähän tunteja, mikä on kiitos siitä, että syksyn painoin epäinhimillistä määrää töitä. Nyt minulla on ollut opetuksettomia päiviä - siis aikaa harrastaa liikuntaa, joka oli täysi mahdottomuus syyslukukaudella. Vuorokaudessa ei vain ollut edes yhtä ylimääräistä tuntia ulkoilulle tai salilla käymiselle. Tänään aloitin päiväni joogalla ja crossailulla kuntosalilla. Sen jälkeen tulin kotiin syömään ja lukemaan luovan kirjoittamisen kurssilla syntyneitä oppilaitten tekstejä. Kahvikuppi ja inkiväärikeksit tekivät työstä unelmaduunia. Nyt kun tekstit on luettu, on minulla hetki omaa aikaa, jonka käytän tähän. Sitten lähden hakemaan lapsen ja käyn vekaran kanssa siivoamassa kirpparipöytää. Illalla leikitään, laitetaan kimpassa ruokaa ja käydään ehkä ulkona fillaroimassa uudella menopelillä. Yhdeksän jälkeen katson huomisten oppituntien materiaalit läpi. Kun voisinkin käyttää kaikki päiväni näin.

Tällaisten päivien päätteeksi olen melko valmis vaihtamaan alaa, sillä lopulta oma aika ja liikkuminen ovat minulle niin tärkeitä, etten halua uhrata itseäni kokonaan työlle, joka ei yleensä ole edes kovin palkitseva. Varsinkin tänä päivänä opettajat tuntuvat olevan syypäitä niin heikkeneviin PISA-tuloksiin kuin joidenkin nuorten epäedulliseen käytökseen. Median mukaan opettajat pahoinpitelevät, laiminlyövät ja käyttävät seksuaalisesti hyväkseen oppilaita. Nuorten pahoinvoinnissa, kiusaamistapauksissa ja henkirikoksissa syyttävä sormi osoittaa jossakin vaiheessa kohti kasvotonta koulua.

Opettajan ammatti on tullut lyhyessä ajassa pitkän matkan korkealta alas - ja kovaa. On totta, että moni muukin ala on joutunut luopumaan ajan saatossa ammattiylpeydestään. Tiettyjen alojen arvostus laskee sitä mukaa kun uusia aloja syntyy ja maailma muuttuu. Ja nyt huomaan, että olen tällä avautumisellani eksynyt täysin aiheesta. Tämä on sitä ajatuksenvirtaa..

Mutta avautumiseni on myös osa tätä kolmenkympinkriisiäni. Olenko kuitenkaan sisimmältäni opettaja, vai kaipaisinko päiviini muunlaista täytettä? Mikä olisi työ, mitä olisi vaikea, ellei jopa mahdoton tuoda kotiin? Missä työssä olisi selkeästi erillinen työ- ja vapaa-aika, enkä joutuisi harva se päivä kilpailuttamaan omaa aikaani ja rästitöitä keskenään? Mikä ammatti olisi sellainen, jonka uskallan sanoa ääneen joutumatta heti syyttävään keskusteluun loma-ajoista (jotka eivät koskaan ole opettajalle vain lomaa) ja nykynuorten nykytilasta? Entä onko työn ja vapaa-ajan erottaminen enää mahdollista tässä maailmassa, jossa työstä on tullut ihmiselle sekä työ että harrastus ja jossa ehkä yleisin kuolinsyy on nimenomaan työ? En oikein ole varma onko sellaista..

Kolmenkympinkriisi on nyt todellisuutta ja vaatii selvästi minulta työstämistä. Kunhan tämä kriisi on käyty läpi, todennäköisesti löydän joko uuden vaihteen elämääni tai vaihdan alaa. Muutosta työhön tuo jo nyt se, että olen mukana uudessa projektissa, jossa luodaan oppimateriaalia verkkoon. Se tietää lisää stressiä, muissa maailmoissa liitelemistä sekä kotityöskentelyä, mutta ehkä se johdattaa minua jälleen uusien työmahdollisuuksien pariin. Kai elämässä mikään muu ei ole yhtä varmaa kuin muutos.
Ja se että tänään peilistä löytämäni ryppy ei tule olemaan tämän kriisivaiheen viimeinen ryppy.

Raivostuttava lapsi

Jokainenhan meistä äideistä haluaisi olla mahdollisimman hyvä äiti lapselleen: ymmärtäväinen mutta luja, joustava mutta rajat asettava, pehmeä mutta vahva. Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, ei äitinä oleminen ole aina yhtä simppelisti tehty kuin sanottu. Välillä tulee - tai oikeastaan melko usein - hetkiä, jolloin käyttäytyy kuin olisi itse lapsi. Pinna ei anna ollenkaan periksi, volyymit nousevat turhan korkealla sadasosasekunneissa ja hampaat kiristyvät niin että leuka pullistelee. "Ei" lipsahtaa suusta useammin kuin olisi tarpeen ja oma ruumiinkieli on toisinaan liioitellun päättäväinen. On hetkiä, jolloin äiti ei jaksa enää yhtään.

Kasvatusalan ammattilaisena minun pitäisi jo hieman tietää, kuinka nuorisoa käsitellään kiukkutilanteissa. Usein työpaikalla homma hoituukin melko siististi, mutta kotona kasvattajasta kuoriutuu naiivi ja lyhytpinnainen, kaikki pyhät hyvän äitiyden ohjeet unohtanut mutzilla.

Tänään olen taas ollut ei ihan niin pätevä kasvattaja ja ei aivan niin ymmärtäväinen äiti. Niin niin, takana on kyllä jälleen kerran hermoja hellinyt mökkireissu. Kaukana kaikesta arkisesta oli helppo hymyillä ja olla mukava. Vaikka mökillä riitti puuhaa aina kukkalaatikon rakentelusta maton pesuun, ruuan laittoon ja erään karkailevan kaksivuotiaan kaitsemiseen, tuntui, kuin pari ikävuotta ja noin viisi huoliryppyä olisi pyyhitty pois. Vaikutukset eivät kuitenkaan kantaneet tähän päivään, sillä lomailusta huolimatta olen tuntenut tänään hyvin selvästi Ä niin kuin ärtymystä.

On raivostuttavaa, kun lapsi heittelee hiekkalaatikolla hiekkaa muiden leikkijöiden päälle. On vieläkin raivostuttavampaa, kun sama lapsi heittää hiekat toisen lapsen silmään, joka vain yrittää ottaa kaivurin väkisin omani kädestä. Tämä ei tietenkään pelkästään riitä lisäämään äidin lämpöjä valmiiksi helteisessä kelissä varjottoman leikkipuiston hiekkalaatikolla. Kaikkein raivostuttavinta on nimittäin poistua lapsen kanssa puistosta "ostetaan jätskiä" -mantran saattelemana. Mantra soi taukoamatta niin kauan kuin kärrytellään kauppaan, tehdään ostoksia ja päästään kassalle. Tuossa vaiheessa volyymi on noussut hitaasti ja sävy muuttunut kehotuksesta vaatimuksen kautta käskyksi. Kun jätskiä ei tällä(kään) kertaa osteta, on pettymys kassan toisessa päässä melko käsin kosketeltava ja korvin kuultava. Kiitos, kassaneidit, kiitos, kanssaostajat. Nuo ilmeet ovat minulle jo tuttuja, turha näyttää vihaiselta, säälivältä, ahdistuneelta, ärsyyntyneeltä tai murhanhimoiselta. Näyttäisipä joku joskus kateelliselta, sillä saattaisi olla jo jonkinlaista tehoa.

Kun puistosta ja kaupasta on päästy kotiin, pistää lapsi uutta pökköä pesään. Nälkä on puistoreissulla päässyt kurnimaan, joten ruoanlaitosta tehdään mahdollisimman hidas ja haasteellinen maasto-EK myös nälkäiselle äidille. Sipulin, porkkanoiden ja kesäkurpitsan kuorintaa ja pilkkomista voi seurata ainoastaan äidin sylistä. Äiti ei yleensä usko tätä kerrasta, vaan joutuu maksamaan tyhmyydestään hauis- ja pakaraprässillä nostellessaan 12-kiloista kakaraa lattialta syliin. (Alan olla aika pro yhden käden ruuanlaittaja). Sylistä tahdotaan pois vasta kun äiti on saanut veden keitettyä ja heitettyä pastat kattilaan. Silloin nimittäin halutaan itse sekoittamaan ja maistelemaan kiehuvaa, puoliraakaa pastaa. Itku pärähtää, jos mutsi ei heti anna. Ruoka syödään melkein kypsänä, sillä jos ruoka olisi saanut kypsyä kunnolla, olisi yksi kattaus "nosteltu" nälkäraivossa pöydältä lattialle. Myslipatukkako? Joo ei.

Kun lautanen on vihdoin tyhjä noin viiden ketsupinlisäyksen jälkeen, on taas hyvä mieli, noin viisi minuuttia. Siinä ajassa ehtii just ehkä tehdä pissit pottaan tai melkein pottaan ja aloittaa uuden leikin sohvalla. Sitten tippuu traktorin peräkärry lattialle tai hinausauton lava ei yksinkertaisesta toimintaperiaatteestaan huolimatta toimi, ja onkin aivan sopiva hetki päräyttää pienet huutoraivarit, heitellä loputkin lelut lattialle ja vaatia tuttia. Äiti syökööt joskus toiste, nyt lapsi nukkumaan. Jos sängyssä ei tarvitse tapella, on luvassa muutaman tunnin riidaton tauko. Ja hiljaisuus! God I love those minutes!

Toisinaan autuaat kaksi tuntia typistyy vain noin 20 minuutiksi, jolloin voi samantien "Äitii, heränny!" -kutsun kuultuaan luvata itselleen armottoman loppupäivän. Luvassa on kiukkua, huutoa ja haukkumista, autojen heittelyä, leikkikavereiden läpsimistä, syömättömyyttä, tutin vinkumista, isin raapimista, ei- ja joo-vastauksia, joo- ja ei-vastauksia samoihin kysymyksiin sekä mikä parasta: mahdottomuus saada lasta nukahtamaan näin negatiivisen päivän päätteeksi.

Nyt hieman mietityttää, että minkälaiseen soijaan olenkaan itseni upottanut. Mutta toisaalta, jokainen äiti ja isi tietää, että nämä raivostuttavat hetket ei koskaan tule yksin. Niiden lomassa ja rinnalla kulkee aina yhtä monta hyvää hetkeä. On hymyä, naurua, kiitosta, olehyvää ja anteeksipyyntöä, pissoja pottaan ja paidan riisumista ihan itse. On ehkä yksi rekka äitin kukkapenkissä, mutta on myös tunkiolle salaa kannettu kuollut kukka ja kasteluaikomuksessa vesipisteelle kiikutettu kastelukannu. On luultavasti myös pöytään tilsitty leipä ja vesimeloniviipale sekä pöydällä pötköttävä maitolasi, mutta on myös hali ja pusu.

Lopulta elämä uhmaikäisen (äidiltään geeninsä perineen) raivopään kanssa on joko aivan ihanaa tai kamalaa - riippuen omasta asenteesta. Riippuu nääs siitä, näkeekö sen maitolasin puoliksi tyhjänä vai puoliksi täytenä, onko lattialle lirahtanut pissa potasta menetetty vai vaipasta voitettu pissa tai onko tyhmä äiti lapsen ilkeyttä vai keino itsenäistyä ja irtautua. No, aina omassa asenteessa ei ole kehumista. Kuten tänään ei ollut. Mutta huomenna sitten ruoka on ajoissa pöydässä ja päikkäreiden aikaan kämpässä on hiirenhiljaista.

Mummolatunnelmaa

Savon kutsu on näin kesäaikaan kaikkein voimakkaimmillaan. Täällä sitä taas ollaan, tuhansien järvien maan siellä kaikkein järvirikkaimmissa maisemissa. Täällä, lähellä omaa kotikontuani ja täällä, missä on lapseni toinen mummola, avomieheni lapsuudenkoti. Paikkakunta on pieni ja idyllinen maalaispitäjä, ei kaupunkia nähnytkään, mutta melkoisen kotoisa kirkonkylä, jonka asukkaat ovat ihmeellisen sisukkaita. He ovat nimittäin päättäneet saattaa pikku pitäjän maailmankartalle ja vaikuttaisi siltä, ettei operaatiossa juuri kaihdeta keinoja.

Tämän pitäjän asukkaat ovat omastaan ylpeitä, ja he ovat vieneet kylänsä huudellen pienoiskoossa Helsinkiin Kansalaistorille esille. Tältä kylältä on peräisin Salli-satulatuoli ja pari kuuluisaa kirjailijaa. Tällä kylällä keikkailee nuorten yrittäjien pyörittämässä kuppilassa Suomen kuuluisimmat musiikkiviihteen nimet. Ensi viikolla  PMMP, sitten Jukka Poika. Tämä on kylä, jonka asukkaista kolmannes ajaa järkevästi mutta ei kovin intohimoisesti Skodalla (tieto perustuu empiiriseen havainnointiin). Tämän kylän asukkaat osaavat kyllä nauraa, mutta eivät juuri itselleen. Juuristaan nämä pitävät kiinni, vaikka välillä tuntuu, että osa juurista ja kylän historiasta on pakko olla legendaa, kylänmiesten kännissä laulamia, myyttisiä kansansatuja. Tällä kylällä ei nuorella ole juuri tulevaisuutta, ellei ala pyörittää sukunsa yritystä, maatilaa tai perusta omaa (tai ala opettaa). Tämän kylän miesten yleisin kuolinsyy on joko hukkuminen kesällä, hukkuminen talvella tai kännissä puuta päin ajaminen. Tämä on kylä, jossa synnytään tai kuollaan, harvemmin molempia.

Kylän Maalaistori tarjoaa iloa täkäläisille ja sikäläisille. Huono keli ja pyhäpäivä pitivät asiakasmäärät maltillisena.

Joku olj lähtennä.

Kylillä tapahtuu. Kunnan oma "kotisivu" aivan kylän ytimessä, pääväylän varressa.

Tämä pitäjä on joskus ollut Suomen suurimpia. Vanha lisänimi pitäjällä onkin "emäpitäjä". Vieruspaikkakuntalaisena huumoria on revitty nimenomaan imperfektimuodosta: Pitäjä OLI emäpitäjä 1500-luvulla, mutta nyt se on asukasluvultaan yksi Pohjois-Savon pienimpiä. Mutta eipä käy kieltäminen; luontohan täällä on kaunista, järvet kahtapuolta ja Marimekon pieni myymäläkin löytyy. Tosin hautausmaan sijainti kylän keskustassa kylän pääraitin vierellä on... noh, sarkastinen, eikä se herättele pelkästään positiivisia väreitä. Pysyypähän elämän realiteetit paremmin mielessä, kun pojjaat lähtööpi perjantaiyönä kylille tyttöjä kahtommaan viritetyllä mopolla pelekkä kohvin lippis ilmaa halakoen.

No, tämä kylä on yksi hieman hiomaton helmi Suomen kartalla monien muiden kaltaistensa joukossa.

Vaikka kylä on maalainen, tämä mummola sijaitsee mukavasti kylän kinthaalla, joten kauppaan on lyhyempi matka kuin meillä siellä etelässä. Ja täällä mieli selvästi lepää. Täällä meillä jokaisella on omat rutiinimme, joilla rennon mielen saavutamme. Itselleni rento mieli irtoaa naistenlehtien ja sisustuslehtien kimpussa, joita selaillessa usein vierähtää ja kierähtää viikonloppu poikineen. Sen verran harvakseltaan tänne pääsee, että tuoreita lehtiä on aina ehtinyt kertyä vino pino. Ne ommiun makkuun!

Näin kesäaikaan myös pihamaalla samoilu, siis nurmella lorvailu, pihakeinussa röhnöttäminen ja marjapensaiden kourinta on aivan erityisen herkkua kiristyneille hermoille. Koska tulen itse suuren maalaistalon pihamaalta, marjapensaat (niin karviaiset, vertit kuin musta ja punaiset) tuovat tuoksuillaan aina suuren kasan lapsuusmuistoja mieleen. Siksi marjojen ihailu ja syönti kuuluvat myös rituaaleihini. Pakkasmarjoja olen aina inhonnut, sillä pakkasessa mansikoista tulee pahanmakuisia ja kirpeitä, puolukoista mahottoman happamia ja mustikoista mauttomia. Siispä syön marjat lähes pelkästään tuoreina ja pensaasta suuhun -filosofialla, sillä marjojen keräily on myös melko inhottavaa. Kiitos ja näkemiin hampaiden kiilteille, ei tämä herkuttelu kuitenkaan kauaa kestä.

Jos meidän mökin pihalla tuoksuu lämmin havumetsä ja järvituuli (yleensä kesäaikaan myös mäntysuopa ja huussi), tämän mummolan takapihalla tuoksuvat valtavat kukkapensaat, yrtit, joista voimakkaimpana basilika, tomaatit sekä omenapuut. Piha on pienestä alastaan huolimatta otettu täydellisesti haltuun - ainakin istutusten näkökulmasta. Äidin näkökulmasta se ei ole pelkästään positiivinen asia, sillä minne tahansa 23-numeroinen kenkä astuu tai pallo lentää, on alla joko pioni, lilja, joku muu kukka (niiden muiden nimistä ei ole pienintäkään käryä) tai metsämansikkahalme. Tuhoa syntyy, häpeä kasvaa ja viulun kielet kiristyy.

Työmies

Huumaava basilika <3

Karvainen mato yrittää ehtiä ompulle ennen syöjiä.

Hiljainen ja hapekas maalaisilma tunnetusti raukaisee ja pehmittää näemmä myös kaksi ja puolivuotiaan nuorukaisen. Kun kello löi yhdeksää ja pojalle varovasti ehdotettiin nukkumista, hän hihkaisi "Joo, nukkumaan!", pinkaisi juoksuun kohti makuuhuonetta ja kiljui mennessään "Hyvää yötä!" Nukahtaminen kesti ennätykselliset muutama minuuttia. Olisinpa saanut kyseisen videolle. Voisin tuskaisina iltoina pyörittää nauhaa itselleni sen sijaan, että hakkaisin päätäni verille pihakuuseen.

Oikeastaan täällä ollessa alan yleensä kaivata jo syksyä, sillä täällä puolukat maistuvat parhaalta. Ja ne puolukat löytyvät parhaiten erään hiekkatien varresta matkalla erään suuren, vanhan maalaistilan pihaan (parhaita marjapaikkojahan ei bruukata paljastaa). Harmi vain, että tuo perillinen on juuri puolukoille allerginen.

Noh, pian kutsuvat taas kerran mökkimaisemat ja sitten taas kerran etelä. Elämä on, mutta onneksi tämä karkulaismieli tykkää vähän reissaamisesta.

Lapsuus on pieniä asioita

Lapsena oleminen on siitä kovin ihmeellistä, että sekä ilot että surut ovat kovin pieniä, varsinkin näin ison ihmisen näkökulmasta katsottuna. En tarkoita, etteikö iloa ja surua olisi - niitä on usein enemmän kuin pienen ihmisen kantti sillä hetkellä kestää - vaan tarkoitan, että ilon ja usein myös surun aiheet syntyvät aikuisesta melko yksinkertaisilta tuntuvista asioista. Kun olen kesän ajan viettänyt enemmän ja vähemmän lomalta tuntuvaa aikaa pian kaksi ja puoli vuotiaan poikani kanssa, olen huomannut, että kauneus ja nautinto ovat ihan pikkuriikkisissäkin asioissa. Niihin vain täytyy malttaa keskittyä ja kiinnittää huomiota. Tuntuu jopa siltä, että lapsen mieli on niin puhdas, että se haluaa nähdä uuden ilon lähes joka vilkaisulla ympärillään. Kyynisyyden kärpänen ei ole vielä ehtinyt puraista.

Muistan itsekin omasta lapsuudestani muutamia lähes sietämättömän suuren ilon hetkiä, jotka syntyivät ei niinkään uusista leluista tai matkoista tai muista valtavista asioista, vaan ihan perusjutuista. Onni oli seistä sateella räystään alla ja juosta talon ympäri niin kovaa kuin pääsi. Oli myös tosi huikeaa rakentaa tuoleista ja huovista maja parvekkeelle, viedä sinne sarjakuvalehti ja syödä piilossa vähän karkkia. Kun äiti huusi syömään, en vastannut mitään, olinhan piilossa ja täysin salassa muulta maailmalta. Muistan yhä majan tunkkaisen tuoksun kuumalla parvekkeen muovimatolla - se on hieno tuoksu, joka tuo mieleen pelkästään hyvää! Toinen vatsanpohjassa yhä tuntuva kokemus lapsuudesta on, kun pakkasin reppuuni eväät, leipää ja mehua, ja karkasin kotoa. Lähdin kohti metsää ja kävelin niin pitkälle, ettei taloa enää näkynyt puiden lomasta. Kukaan ei ehkä ollut nähnyt lähtemistäni, joten saisin karata kauas ennen kuin minusta huolestuttaisiin. Kiersin sakeassa metsässä (kuitenkin koko ajan tutulla alueella pysytellen) tontin toiselle reunalle, jossa huomasin, että onhan tässä jo oltu karkuteillä tarpeeksi. Söin eväät siinä paikassa ja lompsin kotiin. Äiti kertoi vuosia myöhemmin nähneensä karkureissuni - eipä ottanut tuolloin puheeksi. Mutta se vapaudentunne oli huikaiseva!

Myös kolmas lapsuuden suuri muistoni liittyy metsään. Nimittäin tontin rajalla olevan sakean sekametsän keskellä oli ojien muodostama pienempi neliön mutoinen alue, jossa kasvillisuus tuntui poikkeavan muusta metsän kasvillisuudesta. Luulen, että muutos johtui siitä, että alueella oli kaatunut maahan muutamia isoja koivuja lahoamaan ja auringon säteet pääsivät pläntille paremmin kuin muualla metsässä. Aurinko sai valkovuokot kukkimaan, saniaiset kasvamaan kauniin vihreinä ja sammalet loistamaan päivänvalossa. Pläntin tunnelma oli kuin suoraan satukirjan linnanmetsästä, jossa jänikset osaavat puhua ja linnut ovat pulleita kuin pullasorsat. Viihdyin tuolla pläntillä muutaman kesän pitkiäkin aikoja, "raivasin plänttiä", eli kannoin puista tippuneita oksia pois ja söin eväitä. Pläntti oli oma taikametsäni, jossa kaikki haaveet saivat hetken elää.

Olin pienenä aikomoinen luonnonlapsi, joka johtui siitä, että asuimme aivan maaseudulla eikä naapuritaloissa ollut juuri samanikäisiä lapsia. Totuin leikkimään yksin ja yleensä aina leikkipaikka löytyi metsästä. Joskus olen ollut katkera, että oma lapseni on parhaillaan kasvamassa kaupunkilaislapseksi. Pelkään, ettei hän opi kuuntelemaan luontoa ja lintuja tai käyttämään mielikuvitustaan synnyttäessään leikkiä tyhjästä - kaupungin puistoissa kun kaikki virikkeet ja välineet on annettu valmiina. Mutta sitten olen huomannut, miten rikas mielikuvitus lapsellani on ja kuinka paljon hän nauttii suurista leikkipuistoista ja toisten lasten seurasta. Joinakin hetkinä olen ollut katkera, etten itse ole koskaan lapsuudessani päässyt isoihin puistoihin leikkimään.

Ja sitten olen huomannut, että vaikka lapseni saa paljon asioita valmiina, myös hänen ilonsa syntyvät aivan pienen pienistä asioista. Kesäaikaan olemme vihdoin laajentaneet reviiriämme Helsinkiin asti. Muutama viikko sitten kävimme Korkeasaaressa, eilen puolestaan tsekkasimme Tall ships race -purjealukset Hietalahdessa.

Näiden retkien ehdottomia kohokohtia ovat olleet (ei eläimet tai korkeat mastot) linja-auto-, juna-, metro- ja laivamatkat. Julkisen liikenteen dösät hakkaavat nykyään mennen tullen äidin auton (satoi tai paistoi) ja junalla pitäisi ajella joka päivä huolimatta siitä, että juna-asemalle on meiltä vähintään 20 minuutin matka. Matkan päämäärällä ei ole väliä, kunhan mennään junalla. Metromatkat ja laivamatkat ovat olleet lapselle niin huikeita juttuja, että kyydissä naama vetäytyy peruslukemille ja silmät on suuret kuin säikähtäneellä pupulla. Jännitys on käsin kosketeltava ja voin melkein sieluni silmin nähdä ja kuulla, miten lapsi tarkkailee jokaista pienintäkin ääntä ja yksityiskohtaa, imee ajatuksia ja ideoita omiin leikkeihinsä ja varastoi materiaalia seuraavan yön uniin. (Muistan toki itsekin vielä ensimmäisen metromatkani. Olihan se melkoista!)

Olimme vasta muutaman päivän kesämökillä Pohjois-Savossa (siellä sukujuhlissa, joista aiemmin puhuin). Nautimme ajattomuudesta ja lämpimän metsän ja havun tuoksusta, pehmeästä hiekasta ja ja pyöreistä kivistä jalan alla, järvivedestä ja pesuista rantasaunassa sekä grillimakkarasta kalliolla ja aamuista, kun ulkohommat alkavat heti, kun puuro on syöty.

Mökillä olo oli lopulta niin voidetta haavoille, että päätimme lapsen kanssa jäädä Savoon vielä muutamaksi lisäpäiväksi. Kesäpäivät mökillä olivat varmasti lapselle yhä suurta nautintoa kuin minulle. Ja mikä parasta, lapsi löysi jälleen onnen niin pienistä asioista, että elämä alkoi tuntua mökillä täydellisen helpolta ja vaivattomalta. Mustikat olivat vasta kypsyneet mökkiä ympäröivän metsän mättäisiin, joten mättäillä istuessa meni yhteensä useita, useita tunteja. Naama ja kakka olivat tietysti väriltään istuntojen mukaiset.

 Myös metsä innoitti leikkimään välillä pöllöä, välillä apinaa, sitten taas paloautoa (tavallisia näkyjä Pohjois-Savon metsissä). Suuri riemu repesi myös suuresta hiekkakasasta, joka on tuotu mökin nurkalle kaksivuotiaita viihdyttämään (jotta eivät olisi koko aikaa hyppelemässä kalliolta järveen). Mutta kaikista suurin ilo syntyi kuitenkin kivien heittelystä, sammakkohypyistä ja käsipohja-treeneistä auringon lämmittämässä rantavedessä.

Vielä joku aika sitten pelkäsin tulevaa kesää kaksivuotiaan pojan kanssa. Muistan joskus kuulleeni joltakin, joka oli kuullut lastenlääkärin sanovan, että jokainen kymmenen vuotiaaksi ehtinyt poika on suoranainen ihme. Joku on puolestaan joskus heittänyt, että parivuotiaana pojat ovat pahimmillaan. Stressitöntä kesää siis minulle! Mutta tämä kesä onkin osoittanut, miten antoisaa elämä on nimenomaan parivuotiaan pikku pojan kanssa. Nyt muistan, miten pienen pienet asiat muodostavat pala palalta kokonaisen, lähes sietämättömän kivan elämän.

Onnea ja onnea

Onni on uusi harrastus ja parempi fiilis, parempi kunto ja parempi ruuansulatus! Hylkeen tuhoamisprojektini on alkanut kantaa hedelmää, sillä muutaman viikon ahkeran salin asiakkaana olemisen seurauksena kunto on lähtenyt selvästi kohenemaan ja olo virkistymään. Mitään kiloja ei ole tippunut, mutta se ei ollutkaan tämän projektin varsinainen tavoite. Tärkeintä on kohottaa kuntoa ja saada sitä myöten lisää energiaa ja puhtia päivään, parantaa ryhtiä ja niskahartiaseudun hyvinvointia sekä tietysti päästä eroon ylimääräisestä turvaläskikerroksesta keskivartalon seudulla.

Olen huomannut itselleni toimivimmaksi salikomboksi tunnin oma treeni sekä jokin rentouttava, keskivartalon lihasten hallintaa kehittävä tunti. Omaehtoinen salipyrähdykseni sisältää edelleen Pandoran tuhoamista, mutta nyt jo selvästi tavoitteellisempana. Fillaroin, jos fillarin telkusta tulee jotain hyvää, muuten viihdekeskuksen polkeminen tuntuu jokseenkin teeskentelyltä ja fiinistelyltä. Ei siinä oikeasti hiki tule. Tai jos tuleekin, fillariin integroitu tuuletinjärjestelmä puhaltaa hikipisarat otsalta alta aikayksikön.

Kokovartalon vitkutuslaitteesta siirryn yleensä hyvän hien ja maitohapoissa kärvistelevien raajojeni kanssa kuntosalin lihaskuntolaitteisiin, joista alan jo hallita yli 50 %. Ylpistyneenä suomalaisena en ole voinut pyytää apua laitteiden käyttöön, joten yritän tiirailla muita laitteiden käyttäjiä, jotta voisin itse pikku hiljaa laajentaa laitevalikoimaani. (Minusta tuntuu, että laitevalikoima on hieman monipuolistunut ja uudistunut viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana... ei ne siellä lapsuuden kotikunnassa näin vaikean teknisiä olleet..) Toistokertani ovat nousseet 8 toistosta 12 toistoon, ja sarjojakin teen vähintään kolme. Jotain on siis todella tapahtunut, sillä lihakseni eivät enää huuda hoosiannaa kaiken tämän jälkeen, vaan voin vielä nautiskella treenin päällle joogasta tai core-tunnista. Ehkä en ole aivan vielä saavuttanut henkistä tasapainoa ja seestyneen rauhan tilaa joogatunneilla, mutta matkalla ollaan. Koska minussa loisii pieni valittaja, on pakko vähän valittaa. Nimittäin se spinnig siinä viereisessä salissa... ei armias, voisiko joku tehdä temput kaikille Tauskin levyille.

Tällä hetkellä olen sataprosenttisen tyytyväinen kesäprojektini tämänhetkiseen tilaan. Mieli on hyvä ja tulokset ovat jo nähtävissä! Salikorttikaan ei tunnu enää niin kalliilta. Kunhan työt kuukauden päästä alkavat, voi ajatus olla jo aivan toinen...

Onneakin on luultavasti luvassa, sillä tänään, ehkä toisen kerran elämäni aikana löysin nelilehtisen apilan takapihalta. Onnea on aivan selvästi luvassa, sillä apilanlehti osui "aivan vahingossa" silmään nopealla silmäyksellä auringossa palaneeseen nurmeen. Tällä kertaa löytäminen ei vaatinut onnenetsintää ja viiden sadan lehden kääntämistä. Milläköhän tavalla se onni tällä kertaa potkii?

Trukkilavasohvaprojektini seisoo tällä hetkellä hieman jäissä tuossa pihaterassillamme. Malttamattomana ostin jo Jyskistä päälliset, mutta eilisen rankkasateen aikana tietoisuuteeni iski hieman liian voimalla se kylmä fakta, etten ole käsitellyt raakalaudesta kasattuja lavojani vielä millään tavalla.

Rautakaupassa huomasin, että vaha on aivan liian tyyris vaihtoehto minun kukkarolleni, kun kyseessä on kuitenkin vain trukkilavat eikä esimerkiksi olohuoneen lattia. Pihi minussa alkoikin heti kitsastelemaan, ja päädyin ostamaan tarjouslakkaa, kelohongan värisenä. Hieman tuo valinta näemmä vielä kaivelee, sillä purkki odottaa eteisessä koskemattomana. En tiedä, pitäisikö vain sipaista lakka pintaan vai sittenkin vaihtaa purkki valkoiseen maaliin. Lakka halpa, valkoinen maali kaunis ja ajaton. Mielipiteitä? Lakkaa ei ollut tarjolla valkeankuultavana, se olisi ollut taas se kuuluisa kompromissiratkaisu kahden hyvän vaihtoehdon välillä. Tämä nyt ei ole mitenkään uutta.. kahden välillä seilaaminen on minulle tuttuakin tutumpaa. Pässinpää ja himskutan jäärä olen, mutta en silti osaa tehdä valintaa.. 

Onnea on lisäksi vielä sekin, että viikonlopulla pieni suuri sukumme taas vihdoin kokoontuu yhden mökin tontille. Parhaimmillaan sisaruskatraamme välissä on yli 600 kilometriä, joten kaikki yhteen tuovat kokoontumisajot ovat erittäin, erittäin harvinaisia. Tällä kertaa kokoonnumme äitini syntymäpäivän merkeissä (vaikka synttärit olivat ja menivät helmikuussa), mutta koska ilman verukkeita on vaikea saada kaikki kokoon, on pyöreät synttärit mitä mainioin keino päästä sukujuhlimaan. Viikonlopulla siis pohjoissavolainen mustikansininen mökki täyttyy monenkirjavasta ja kaikenikäisestä kansasta, joka nauraa hassusti, muistuttaa päivä päivältä enemmän toisiaan, ei sylkäise jätskikuppiin ja rakastaa hyvää ruokaa!

Jälleennäkemisten ja ihanien tapaamisten viikonloppua kaikille!

Lazy day

Välillä on kiva vaan olla tekemättä yhtään mitään. Istua löllöttää ja seurata sivusta, mitä muut tekevät. Tiedän, että lapsiperheissä se on yhtään totuutta kärjistämättä mahdotonta, sillä koko ajan tapahtuu kaikkea, itsestä riippumatta. Siihen kaikkeen on pakko ottaa osaa ennemmin tai myöhemmin, sillä muuten hajoaa kämppä ja tulee ruumiita.

Mutta välillä meille perheellisillekin suodaan tällainen mahdollisuus, ja se se vasta hyvältä tuntuu. Laiskottelu nimittäin. Ei sitä opiskelijanplanttuja ymmärtänytkään, miten hyvältä jouten olo ja tekemättömyys voi vielä joskus tuntua. Miten terassilla norkoilu voi tuntua oikeasti terapeuttiselta tai miten kaduilla haahuilu voi olla parasta, mitä vapaa-aika voi tarjota. Kun on voittanut lotossa lapsiperheen arjen, on käsittämätöntä, miten alkaa kaivata ja arvostaa juuri niitä asioita, jotka ennen perhettä tuntuivat ajan ja elämän hukkaan heittämiseltä tai selkärangattomalta.

Minäkin sain tällaisen laiskan päivän. Äiti lupasi jo viime viikolla, että ensi viikolla saan yhden lapsesta vapaan päivän. Voin tehdä yksin mitä haluan. "Vapaapäivinäni" lähden aina Helsinkiin laahustamaan. Käyn paikoissa, joissa näen kauniita asioita (esim. Marimekko, pienet ja sympaattiset erikoisliikkeet, kirppikset), menen johonkin kahvilaan ja tilaan hintalappuun katsomatta sitä, mikä näyttää vastustamattomimmalta ja yritän eksyä ihmisten sekaan. Eksyminen onnistuu yleensä parhaiten kauppatorilla tai Aleksanterinkadulla. Yritän olla yhtä aikaa näyttämättä turistilta ja  samaistumatta helsinkiläisten kilpajuoksuun.

Lapsuuden ystäväni sattui juuri parahiksi tulemaan kesälomareissulle tänne etelään, joten pääsinkin viettämään lapsetonta laiskuuttani hyvässä seurassa! Kahvilassa ja terassilla istuskelu tuntui heti astetta luonnollisemmalta ajatukselta (yksin istuminen on aina yhtä extremeä. Kuinka näyttää rennolta ja tyytyväiseltä kuitenkaan näyttämättä yksinäiseltä tai seuraa hakevalta?). En tiedä, oudoksuvatko muut yksin istuvaa kahvittelijaa tai siiderin litkijää. Itselle se on hieman vieraantuntuista ja on todella vaatinut opettelua. Silti olen pitänyt kiinni ajatuksesta, että "lomapäivinäni" yrittäisin olla yksin - toisinaan se on vaikeaa, toisinaan se on juuri se, mitä tarvitsen.

Aloitimmekin ystäväni kanssa lapsettoman päivän aamupalalla Esplanadin kahvilassa ihanilla täytetyillä croissanteilla ja puolitetulla mansikkarahkapullalla. Ei herramunjee! En todellakaan osaa nyt kuvitella yhtään parempaa, toteutettavissa olevaa tapaa aloittaa aamu kuin herkutellen Espan terassilla lämpimässä auringonpaisteessa. Croissant oli ehkä parasta ikinä!! (Konteksti voi vaikuttaa tulkintaan.)

Verkkaisten ja nautiskelevien aamukahvien jälkeen suuntasimme hieman shoppailemaan, sitten taas terassille. Valitsimme mahdollisimman hektisen ympäristön eli Kolmen sepän patsaan vieressä sijaitsevan terassin. Olimme terassilla ensimmäiset "alkoholistit", mutta tällaisena päivänä aikainen siiderikään ei tunnu moraalisaarnan arvoiselta. Kylmät juomat aivan vilinän ytimessä olivat niin meitä - olemme molemmat ihmisten tuijottajia (ehkä muutama arvosteleva ja ihasteleva kommenttikin irtosi). Taas jaksoimme hieman kierrellä alennusmyyntien sekamelskassa, kunnes löysimme Kampin takaa, Tennispalatsin edestä jälleen viihtyisän terden. Kahvia vaan koneeseen, sitten siideriä. Kuuntelimme ympärillä olevien ihmisten tarinoita. Yksi nuori pari oli selvästi ensimmäisillä tai toisilla treffeillään, eikä mies ymmärtänyt tarjota naiselle sidukkaa vaan tämä joutui hakemaan itse omansa. Eräs perhe ei puolestaan vaihtanut kuin muutaman huolella valitun sanan koko yhteisen limpparihetken aikana. Ihmisiä sivusta seuratessa ei tietenkään voi olla arvostelematta nykyistä katumuotia saati suomalaisten terveydentilaa. Sitten taas ruodimme ja punnitsimme omaa elämäämme.

Aivan yllättäen kello näytti viittä, vaikka tuntui, ettemme oikeastaan olleet ehtineet mitään päivän aikana. Tai no, oikeastaan juuri se olikin tarkoituksemme. Tuntui hyvin harvinaiselta herkulta istua välillä aivan hiljaa keskellä vilinää ja olla ottamatta siihen osaa, unohtaa oma kiire ja velvollisuudet. Vetäytyä, olla sivusta katsoja ja vaihtaa hieman alkoholin huurruttamia mielipiteitä in good old company! Oli myös ihanaa syödä vähän ja epäterveellisesti ja ruuan sijaan täyttää nälkäinen vatsa makealla siiderillä, joka ei oikeastaan maistukaan niin kauhean hyvältä. Nyt voi hyvin olla taas vuoden ilman sitäkin.

Loma ei olekaan pitkään aikaan tuntunut näin lomalta.

Äitinä olemisesta

Olen pitkin aamua funtsinut, mistä tänään kirjoittaisin. Pientä syyhyä aiheuttavia aiheita olisi niin paljon, mutta mikään ei ole omien kokemusten kautta noussut eilen tai tänään ylitse muiden. Onnistumisia keittiössä ei ole tullut, eikä maailma ole muutenkaan mullistunut vuorokauden sisällä. Mielessä polttelisi yksi monenkirjava ja jatkuvasta kulutuksesta kärsivä aihe, nimittäin äitiys, mutta se on toisaalta niin raflaava, etten tiedä, onko nyt paukkuja tarttua siihen. Toisaalta voisin aloittaa nyt, katsoa mihin päädyn ja jatkaa toiste, kun ajatus jalostuu..

Äitiydestä minulla ei varsinaisesti ole mitään erityisen erityistä sanottavaa.

Ja sitten on sanottavaa niin paljon, etteivät ne sanat mahdu minnekään, vaikka suomen kielen sanat ovat lyhimmillään kahden kirjaimen pituisia.

Äitiys. Yleensä se ei ala lapsen ensi hengenvedosta, vaan se on alkanut jo kauan ennen sitä. Joillakin äitiys tuntuisi alkavan jo ennen kuin tikku näyttää kahta punaista viivaa tai plussaa tai sinistä viivaa. Äitiyden rajoja ei voi piirtää, vaan ne täytyy kokea. Siksi on täysin yksillöllistä, milloin kukin äidiksi tuleva, tahtova tai jo äidiksi tullut alkaa kokea äitiyttä. On myös täysin yksilöllistä, miltä äitiys tuntuu, miten sen kokee. Mitään valmista sisältöä sille ei kenenkään pitäisi määritellä, vaan jokainen äiti kokee omalla tavallaan äitiytensä. Aina voidaan maalata katuun keskitie, jonka lähettyvillä liikkuvat variaatiot äitiydestä tulkitaan meidän kulttuurissamme hyväksi äitiydeksi. Kauempaa keskiviivaa kulkevat äitiyden mallit on silloin helmpompi tuomita ja niitä voi osoitella sormella, käyttää huonona esimerkkinä ja hyvän äitiyden vertailukohtana. Mutta on ollut aikoja, on edelleen paikkoja, joissa hyvän äitiyden keskiviiva piirrettään aivan toiseen kohtaan katua, kuin mihin se 2010-luvun Suomessa sijoitetaan.

Äitiys on siis kulttuurisidonnaista. Siihen kasvetaan ja sosiaalistutaan. Mallit ja opit peritään mahdollisesti omalta äidiltä tai siskolta. Tai sitten tehdään kaikki toisin. Kuva hyvästä äitiydestä muokkautuu kasvatusihanteiden, uusien tutkimuksien, oppimiskäsityksien, uusien oppien ja muoti-ilmiöiden myötä.

No keitä sitten ovat ne, jotka konkreettisella tasolla määrittävät ja puhuvat sanoiksi hyvän äitiyden kriteeristön? Ne ovat juuri niitä itsejään, äitejä nimittäin. Ei ole yhtä suurta äitiä, joka antaisi meille mallin toimia ja olla. Edes äiti Amma ei ole tainnut puuttua äitiyteen millään tavalla. On vain me äidit, jotka luemme vauvalehtiä ja keskustelupalstoja, uusimpia tutkimuksia ja kasvatusoppaita, tutustumme kasvatusgurujen ja erilaisten intoilijoiden oppeihin - ja vertailemme. Keräämme vertaistukea, liittoudumme, innostumme - ja vertailemme. Kokoonnumme perhekahviloihin, perhepiireihin, leikkipuistoihin, muskareihin ja pihamaille, vaihdamme ajatuksia, neuvoja ja idiksiä - ja vertailemme.

Olen tuntenut erittäin hyvän äitiyden raskaan hengityksen niskassani koko oman äitiyteni ajan. Ympärilläni on pyörinyt monia lähestulkoon täydellisen äitiyden esikuvia. Kasvattajia on suvussa enemmän kuin insinöörejä tai hoitajia. On täydellisen omistautuvia äitejä ja toisaalta on myös uraäitejä, jotka väsymättä ovat yhdistäneet lapsiperheen arjen ja omassa työssä etenemisen. Oman odotuksen aikana tuntui vaikealta löytää oman äitiyden malli, sillä valmiit mallit tuntuivat jo kättelyssä hyvin haastavilta - eikä lainkaan minunlaisiltani.

Parhaiten ehkä löysinkin oman äitiyteni sulkemalla silmät ja korvat. En ottanut vaikutteita. En pakottautunut, en lähtenyt mihinkään mukaan, mikä ei lähtenyt liikkeelle minusta itsestäni. Pyrin olemaan vertailematta (ei onnistunut), yritin jatkaa omaa elämääni tavalla, jolla olin sitä siihenkin asti elänyt - nyt vain lapsen kanssa. Ja kuten sanottu, niin löysin oman tapani olla äiti.

Olen ollut kirppariäiti, mutta hermoni ja paneutumiseni eivät ole riittäneet kestovaippailuun tai kantoliinailuun. Yhtä trikoopipoa lukuunottamatta en ole ommellut lapselleni mitään enkä ole edes kiinnostunut neulomisesta. En ole ollut tutteliäiti tai valmisruokaäiti, sillä lapseni ei ole pystynyt niitä syömään. Olisin varmasti ollut, jos lapseni ei olisi ollut kaikelle allerginen. Olin vasten neuvolan ohjeita keskustelupalstaäiti, joka diagnosoi aivan oikein lapsellaan maitoallergian yhden reilun pulautuksen perusteella. Olen ollut epäkypsä imeväisikäisen vauvan äiti, joka on juonut joskus saunasiiderin, mutta olen myös äiti, joka ei juuri ole jättänyt lastaan yökylään. Olen menettänyt malttini naurettavan pienistä asioista enkä ole nähnyt kaikkia onnettomuuspaikkoja. En ole antanut lapselleni mehua tai jäätelöä ennen kahden vuoden ikää, en karkkeja vieläkään, mutta nakkeja ja jugurttia olemme syöneet reilusti yli sallitun. Olen ostanut lapsen turvakaukalot käytettynä ja laskenut lapsen paljain jaloin kadulle. Olen antanut sen syödä multaisilla käsillä. Mutta päiväunet meillä nukutaan.

Edellisestä huomaa, miten vaikeaa on lopulta noudattaa sata-, tuhat- tai miljoonaosaista äitiyden kriteeristöä. Eivät nämä seikat tietenkään suoraan kerro hyvästä tai huonosta äitiydestä, mutta niiden  toteutumista vertailemalla voi aina miettiä, miten paneutuneita, omistautuneita ja lapsemme parasta ajattelevia äitejä me olemme. Ja se on kylmä fakta, että jokaisella äidillä on sanottavaa. Jokaisella on näkemys. Ja sillä näkemyksellä kasvatetaan Suomeen ihan hyviä nuoria ja aikuisia.

Enkä tiedä, on siltikään yhtäkään äitiä, joka voi puhtain sydämin sanoa onnistuneensa 100 % äitinä. Ei varmasti ole äitiä, joka ei tekisi mitään toisin, ottaisi jotakin takaisin tai sallisi jotain uutta. Joka voisi antaa itselleen epäironisen Vuoden mutsi -tittelin. Aina on kauniita ajatuksia ja periaatteita, käytäntöjä ja sääntöjä, mutta mikään ei ole niin epävarmaa ja ailahtelevaa kuin arki pienen lapsen  - tai varsinkaan pienten lasten - kanssa. Ja se on, tiedättekös, tämän homman suola. Että huomaa, ettei tähän kykene kukaan, tähän täydelliseen äitiyteen. Okei, mokasin tänään, mutta niin mokasi tuo mutsi tuossa kassallakin, kun onnistui ensin näyttävästi menettämään malttinsa ja sitten ostamaan muksulleen suklaapatukan. Ensi kerralla show menee varmaan meidän piikkiin.

On itseasiassa aika ihana tunne epäonnistua aina välillä, sillä se kertoo siitä, etten ole hyvän äitiyden koulukunnan kunniajäsen. Epäonnistuminen on inhimillistä, eikä lapsi mene pilalle vielä yhdestä tai kahdesta takapakista. Lapsesta tulee varmasti ihan terve, vaikka tuttia syökin vielä kaksi kuukautta. Jos pissa ei tänään lorahda pottaan vaan vaippaan, jonka unohdin ottaa pois, se ei tule kävelemään kouluun vaipoissa - ei edes esikouluun. En osannut äsken olla räyhäävän lapseni kanssa turvallinen peruskallio, vaan epäröin kahden sekunnin ajan. Lapsi haistoi sen ja räyhäämisen volyymi ja tehot tuplaantuivat. Tulen silti saamaan vielä lukuisina muina kertoina henkisen otteen lapsestani ja räyhäämisen loppumaan. Ja jos en saa, niin keuhkot siinä vain vahvistuvat (näinhän se vanha kansa sanoi).

Ei toki pidä alkaa lepsuilla lapsen kasvatuksessa, varsinkaan rajoja etsivän ja niitä kaipaavan lapsen kanssa, mutta elämä on jo valmiiksi riittävän suurelta osin suorittamista. Ei tehdä äitiydestä enää yhtä tehtävää, josta on suoriuduttava maisterin, tai jopa tohtorin, papereilla. Jokaisen tutkintovaatimukset ovat nimittäin erilaiset. Lisäksi koulutuksen pituus vaihtelee, eivätkä tuetkaan ole kaikille samat.

Mainoksia, ukkoja ja salamia

Ihminen ON mainonnan ja kaupallisuuden uhri. Media, niin lehdet, mainokset, televisio kuin internet, syytää meille mielikuvia tuotteista, joista meidät tehdään ajatusten tasolla riippuvaisia. Aivan kuin elämä ei olisi enää mahdollinen nykyisenkaltaisena, ellei kyseistä tuotetta heti hanki. Tuotteilla ja niiden mainonnalla rakenneltu toinen todellisuus (mielikuva tuotteen aikaansaamasta uudesta todellisuudesta) on houkutteleva ja fantastinen, siellä jokainen meistä on hieman kauniimpi ja parempi, älykkäämpi ja trendikkäämpi ihminen. Ai niin, ja hoikempi.

Kaupallisuus ja osta, osta, osta -filosofia on jo niin näkyvästi esillä jokaisen silmien edessä ja kulman takana, ettei sitä enää meinaa tunnistaa. Ei näe puita metsältä. Ja se harmittaa, sillä yksi trendikkäimmistä uudissanoistammehan on kriittinen lukija ja kriittinen mediankäyttäjä. Mainosten maailmassa se kriittisyys tarkoittaa sitä, että pitäisi osata massasta tunnistaa mainos ja vieläpä hieman pystyä analysoimaan sen keinoja, jotta tunnistaisi ne herkullisen pulleat madot, joiden sisällä piileviin koukkuihin meidän - tai juuri minun - odotetaan leukamme upottavan. Ja sitten pitäisi vielä vähän funtsia lisää, että kuka siellä siiman ja vavan toisessa päässä on.

KYLLÄ, olen mainosten uhri minäkin, vaikka työssäni pyrin nimenomaan herättelemään nuorissa ihmissä kriittistä näkökulmaa median erilaisiin tuotteisiin. Mutta yritän olla sitä tietoisesti. Tai ainakin yritän tunnistaa itsessäni sen fantasioijan, joka taas iski koukkuun.

Olen kuuluisa herkkyydestäni napata jätskimainosten koukkuihin. Suvussa pyörii herja jostakin jäätelögeenistä, mutta minkäs sille voi, että jäätelö on hyvää ja että sen mainonta on melko pitkälle vietyä taidetta näinä päivinä. Erityisesti näin kesäaikaan jäätelömainokset - niin tv:ssä kuin printtinä - valtavaavat Suomen ja saavat suomalaiset sekaisin. Uusia makuja pukkaa ja vanhat tutut merkit tehostavat ja uudistavat mainontaansa. (Valitettavasti samalla vanhoja lemppareita häviää tai ainakin hintaa nostetaan 110 prosentilla.) Mainonnassaan firmat käyttävät melko samantyyppisiä keinoja: Jäätelöä syövät ihmiset ovat mainoksissa aina hoikkia ja timmissä rantakunnossa - se onkin ehkä niiden ihmisten ainoa jäätelö tänä kesänä, täytyy olla. Ilmankos maistuu, ensimmäinenhän maistuu aina parhaalta. Viesti on kuitenkin vastaanotettu: Ei se jäätelö nyt niin pahaksi voi olla minun terveydelleni ja muodoilleni. Ja eikös hyvä ja rento kesälomamieli ole kuitenkin tärkeintä.

Jäätelönsyöjät ovat myös poikkeuksetta onnellisen näköisiä, eikä hymy tai eroottinen lataus hyydy, vaikka jäätelöä meinaa roiskua sinne ja tippua tänne. Toisin on oikeassa todellisuudessa. Maahan tippunut mehujäänpala aiheuttaa ainakin kaksivuotiaan elämässä vuosikymmenen huutoraivarit kaupan pihassa - tyhmä äiti kun ei anna ottaa sitä maasta. No, äidit on. Eräs Facebook-ystävänikin vasta päivitti Faceen, että kun jätskipallo löpsähtää asfalttiin, meinaa aikuiselta, parrakkaalta mieheltäkin päästä itku ja ikävä äitiä alkaa kalvaa. Niin se on. Se pallo kun on maksanut vähintään kolme euroa eli yhden kanafileesuikalepaketin verran. Kyllä senkin tuhriminen asfalttiin itkettäisi.

 Lisäksi jäätelömainoksissa on aina kesä ja aurinko paistaa. Ihmillä on vain vaivoin radikaalit paikat peittävä vaatetus. Toista se olisi vetää 25 asteen pakkasessa sama onnellinen hymy naamalle ja koittaa kuoria Eskimopuikko paperistaan oravannahkahanskoilla. Voisi toimia - nimittäin tuollainen käänteinen mainonta. Jäätelöähän myydään myös talvisin, joku sitä aina ostaa, vaikka ulkona paukkuu tulipalopakkaset. Ne on varmaan just niitä, joilla on tämä meidänkin suvussa mainetta niittänyt jätskigeeni. Kun sitä on saatava, sitä on saatava. Talvimainokset tosin poikkeavat kesämainoksista melko radikaalisti. Talvella ei nimittäin paista aurinko eivätkä ihmiset välttämättä edes hymyile (eihän niiden tarvitse lähteä kilpasille auringon kanssa) - mikäli ihmisiä on mainoksissa ollenkaan. Talvella jäätelöä myydään muilla keinoilla, kuten tyylikkyydellä, aistillisuudella, eroottisuudella ja nautinnolla. Jätski ei ole vain pienen hetken hurma, joka napataan ruokakauppakäynnillä heti syötäväksi. Jäätelö on jälkiruoka, joka kruunaa riistapata- ja punaviini-illallisen. Se on ainoa oikeasti katseen kestävä jälkiruoka, jonka voi tarjota vaikka pomolleen (jos raaskii upottaa jätskipakettiin euroja lähes yhtä paljon kuin siihen punaviiniin). Jäätelö on myös ainoa oikea jälkiruoka tai nautintoaine, jos meinaa saada aikaiseksi vipinää makuhuoneen puolella - miksi muuten jäätelöä pitäisi lähteä markkinoimaan silikonihuulilla ja norona valuvalla suklaalla? Eihän kukaan yhdistä näitä elementtejä vaistomaisesti ravintoon vaan nimenomaan peräkammaripuuhiin.

Mutta niin, itse saan jäätelöhimon päälle joka kerta, kun eetteristä sellaista tarjotteleva mainos eteeni viskataan. Greyn anatomiaa katsellessa jäätelöä alkaa tehdä mieli joka ikinen mainoskatko, vaikka vasta olisi leikkauspöydällä maannut verinen ruumis kolmessa osassa. Missä syy? Mutta silti, parasta jäätelöä on erään saksalaisen ruokakauppaketjun suklaajäätelö, jota ei mainosteta missään mitenkään. Riittävän hyvä kun on, ei tarvitse huudella!

Jäätelön mainonnasta vielä toisenlaisen kaupallisuuden puolelle. Nimittäin piirroshahmojen tuotteistamiseen, ylikaupallisuuteen ja sen aiheuttamiin sivuoireisiin. Tänään kävin melko piinallista keskustelua takapihallamme kaksivuotiaan poikani kanssa. Kohdalle sattui lapsen ensimmäinen ukonilma, jota on mahdollisuus käsitellä puheen avulla. Kun kerroin, että mennään sisälle, kohta tulee ukkonen, syntyi ensimmäinen ongelma. Lapsen serkkupoika on nimeltään Ukko ja vasta vietetty yhteinen juhannus Ukon kanssa sai naurun hersymään lapsen kasvoille. "Ukko tulee, Ukko tulee!" Selitä siinä nyt sitten, että tuo pilvi, tai ehkä tämä sää tai keli, on nimeltään ukkonen. "Ukko, Ukko". Ei kun ukkoNEN. Ukkosella jytisee (*kuunnellaan*) ja salamat välähtävät. Ymmärsi. Mutta tästä syntyikin sitten toinen ongelma. Salama on kyllä tuttu sana jo ennestään, mutta tarkoittaa lapsen maailmassa pientä mutta äärimmäisen tehokkaalla koneella varustettua punaista kilpa-autoa, jolla on kai toispuolkasvohalvaus. Äidin opetustaidot joutuivat todelliseen testiin, kun aloin rakentaa lapsen mieleen myös toista merkitystä salama-sanalle, lapsi kun tarjosi vain ajatuksia kilpa-autosta, joka ajaa tosi, tosi kovaa ("viuuuh" ja käsi heiluu korkealla ilmassa). Onneksi saatiin pari kunnon väläystä taivaalta, jotta salama sai uuden, konkreettisen muotonsa. Silti veikkaan, että vielä tästä eteenpäin meidän perheessä puhutaan salamoista vain autojen yhteydessä, ei niinkään säästä keskusteltaessa.


Ainiin, melkein unohdin! Raitakaksoseni tulivat valmiiksi. Tein kirpparilta löytämästäni 60-luvun Marimekko-kankaasta uudet päälliset makkarin isoille koristetyynyille. Nyt ne on aika hip ja hop ja pop. Hauskat! Kankaan nimi on muuten Kalasääski. Älkää kysykö miksi.

Erittäin sympaattista kankaassa on mielestäni vaihtuvan raportin kohta, eli hieman tummempi raita kankaan kuosissa. Kangas on painettu laakapainotekniikalla, jolloin vaihtuvien kuvioiden eli raporttien väliin jää tummempi kohta, koska väriä on tietysti enemmän siinä, missä raportit menevät päällekäin. Raporttien raja näkyy viereisessä kuvassa molempien tyynyjen reunassa. Itse tykkään tuosta raporttien rajasta, se paljastaa hauskan yksityiskohdan kankaan painannasta ja tekniikasta.


Lähde: www.marimekko.fi, Mikä on raportti?

Hei vaan!

Muutos tuntuu olevan tällä hetkellä muodissa. Tv pursuilee ohjelmia, jotka tarjoavat ratkaisuja arjen juoksussa harmaantuneen elämän piristämiseen. Lehdissä esitellään hymyileviä muuttumisleikkien naiskasvoja, jotka päivitettiin yhdessä iltapäivässä harmaa-Hannasta hehku-Hannaksi. Samalla annetaan vinkkejä, kuinka jokainen voi itse päivittää itsensä tähän päivään, tai pikemminkin huomiseen. Nämä kaikki tietenkin liittyvät siihen tosiseikkaan, että olemassa oleva ja tämänhetkinen on jotenkin tylsää ja kulahtanutta - muuttua ja uusiutua siis täytyy, jotta elämäsi oli mielenkiintoisempaa ja nautinnollisempaa.

Kuten Jukka Poika Viesti- kappaleessaan laulaa, vain muutos on varmaa (vai miten se nyt meni). Myöskään vierivä kivi ei sammaloidu, ja vanhoja muistavaa laitetaan tikulla silmäään. Eilinen on siis elettyä ja osin jo unohdettuakin, jolle voi vielä vähän vitsailla (kuten 80-luvun hervottomat silmälasit ja krepit), tänään on tänään, mutta katseet tulisi kääntää jo huomiseen, sillä huominen tuo tullessaan muutoksen.  Mikään ei siis maailmassa ole niin varmaa kuin asioiden ja tilanteiden muuttuminen. Siinä missä aika liikuu (liikkuu se sitten kehällä tai janalla), myös me liikumme, vanhenemme, muutumme. Tärkeintä on siis pysyä kyydissä kelkassa ja valmistautua muutokseen, ehkä jopa ennakoida se ja kohdata valmistautuneena.

Muutosta myydään usein sillä, että se tuo parannuksen. Muutosvastarintaliikkeen ihmiset ovat vanhoja pieruja ja ymmärtämättömiä hölmöjä. Muutos kun on aina hyvästä. Suurimmassa osassa tapauksista näin varmasti onkin. Se, mihin tällä tähtään on  se, että myös ihmisiä motivoidaan muuttumaan perustellen, että se (oli kyse sitten kampauksesta, tyylistä, sisustuksesta, autosta tai vaikka työstä) tuo lisää pirteyttä, raikkautta, uutta ilmettä, kevättä, kesää, syksyä tai hehkua elämään. Ja kukapa ei noita adjektiiveja elämäänsä haluaisi.

Myös minä olen nyt ajatellut tuoda elämääni muutoksen. Se on tämä blogi. Tämä tulee olemaan jotain aivan uudenlaista, mitä olen ennen tehnyt. Tämä tulee olemaan se raikas, pirteä ja ytimekäs. No, alku ei ehkä siltä vaikuta, mutta aion keskittyä blogissani nyt niihin pieniin arjen asioihin, jotka tuovat - jos eivät suoranaista muutosta - niin ainakin valoa, kepeyttä ja hehkua elämääni. Siis hyviä asioita. Murheet surtakoon toisaalla, lintukodossa ollaan onnellisia ja kasvot kohti etelää - ja tulevaa!