Lapsuus on pieniä asioita

Lapsena oleminen on siitä kovin ihmeellistä, että sekä ilot että surut ovat kovin pieniä, varsinkin näin ison ihmisen näkökulmasta katsottuna. En tarkoita, etteikö iloa ja surua olisi - niitä on usein enemmän kuin pienen ihmisen kantti sillä hetkellä kestää - vaan tarkoitan, että ilon ja usein myös surun aiheet syntyvät aikuisesta melko yksinkertaisilta tuntuvista asioista. Kun olen kesän ajan viettänyt enemmän ja vähemmän lomalta tuntuvaa aikaa pian kaksi ja puoli vuotiaan poikani kanssa, olen huomannut, että kauneus ja nautinto ovat ihan pikkuriikkisissäkin asioissa. Niihin vain täytyy malttaa keskittyä ja kiinnittää huomiota. Tuntuu jopa siltä, että lapsen mieli on niin puhdas, että se haluaa nähdä uuden ilon lähes joka vilkaisulla ympärillään. Kyynisyyden kärpänen ei ole vielä ehtinyt puraista.

Muistan itsekin omasta lapsuudestani muutamia lähes sietämättömän suuren ilon hetkiä, jotka syntyivät ei niinkään uusista leluista tai matkoista tai muista valtavista asioista, vaan ihan perusjutuista. Onni oli seistä sateella räystään alla ja juosta talon ympäri niin kovaa kuin pääsi. Oli myös tosi huikeaa rakentaa tuoleista ja huovista maja parvekkeelle, viedä sinne sarjakuvalehti ja syödä piilossa vähän karkkia. Kun äiti huusi syömään, en vastannut mitään, olinhan piilossa ja täysin salassa muulta maailmalta. Muistan yhä majan tunkkaisen tuoksun kuumalla parvekkeen muovimatolla - se on hieno tuoksu, joka tuo mieleen pelkästään hyvää! Toinen vatsanpohjassa yhä tuntuva kokemus lapsuudesta on, kun pakkasin reppuuni eväät, leipää ja mehua, ja karkasin kotoa. Lähdin kohti metsää ja kävelin niin pitkälle, ettei taloa enää näkynyt puiden lomasta. Kukaan ei ehkä ollut nähnyt lähtemistäni, joten saisin karata kauas ennen kuin minusta huolestuttaisiin. Kiersin sakeassa metsässä (kuitenkin koko ajan tutulla alueella pysytellen) tontin toiselle reunalle, jossa huomasin, että onhan tässä jo oltu karkuteillä tarpeeksi. Söin eväät siinä paikassa ja lompsin kotiin. Äiti kertoi vuosia myöhemmin nähneensä karkureissuni - eipä ottanut tuolloin puheeksi. Mutta se vapaudentunne oli huikaiseva!

Myös kolmas lapsuuden suuri muistoni liittyy metsään. Nimittäin tontin rajalla olevan sakean sekametsän keskellä oli ojien muodostama pienempi neliön mutoinen alue, jossa kasvillisuus tuntui poikkeavan muusta metsän kasvillisuudesta. Luulen, että muutos johtui siitä, että alueella oli kaatunut maahan muutamia isoja koivuja lahoamaan ja auringon säteet pääsivät pläntille paremmin kuin muualla metsässä. Aurinko sai valkovuokot kukkimaan, saniaiset kasvamaan kauniin vihreinä ja sammalet loistamaan päivänvalossa. Pläntin tunnelma oli kuin suoraan satukirjan linnanmetsästä, jossa jänikset osaavat puhua ja linnut ovat pulleita kuin pullasorsat. Viihdyin tuolla pläntillä muutaman kesän pitkiäkin aikoja, "raivasin plänttiä", eli kannoin puista tippuneita oksia pois ja söin eväitä. Pläntti oli oma taikametsäni, jossa kaikki haaveet saivat hetken elää.

Olin pienenä aikomoinen luonnonlapsi, joka johtui siitä, että asuimme aivan maaseudulla eikä naapuritaloissa ollut juuri samanikäisiä lapsia. Totuin leikkimään yksin ja yleensä aina leikkipaikka löytyi metsästä. Joskus olen ollut katkera, että oma lapseni on parhaillaan kasvamassa kaupunkilaislapseksi. Pelkään, ettei hän opi kuuntelemaan luontoa ja lintuja tai käyttämään mielikuvitustaan synnyttäessään leikkiä tyhjästä - kaupungin puistoissa kun kaikki virikkeet ja välineet on annettu valmiina. Mutta sitten olen huomannut, miten rikas mielikuvitus lapsellani on ja kuinka paljon hän nauttii suurista leikkipuistoista ja toisten lasten seurasta. Joinakin hetkinä olen ollut katkera, etten itse ole koskaan lapsuudessani päässyt isoihin puistoihin leikkimään.

Ja sitten olen huomannut, että vaikka lapseni saa paljon asioita valmiina, myös hänen ilonsa syntyvät aivan pienen pienistä asioista. Kesäaikaan olemme vihdoin laajentaneet reviiriämme Helsinkiin asti. Muutama viikko sitten kävimme Korkeasaaressa, eilen puolestaan tsekkasimme Tall ships race -purjealukset Hietalahdessa.

Näiden retkien ehdottomia kohokohtia ovat olleet (ei eläimet tai korkeat mastot) linja-auto-, juna-, metro- ja laivamatkat. Julkisen liikenteen dösät hakkaavat nykyään mennen tullen äidin auton (satoi tai paistoi) ja junalla pitäisi ajella joka päivä huolimatta siitä, että juna-asemalle on meiltä vähintään 20 minuutin matka. Matkan päämäärällä ei ole väliä, kunhan mennään junalla. Metromatkat ja laivamatkat ovat olleet lapselle niin huikeita juttuja, että kyydissä naama vetäytyy peruslukemille ja silmät on suuret kuin säikähtäneellä pupulla. Jännitys on käsin kosketeltava ja voin melkein sieluni silmin nähdä ja kuulla, miten lapsi tarkkailee jokaista pienintäkin ääntä ja yksityiskohtaa, imee ajatuksia ja ideoita omiin leikkeihinsä ja varastoi materiaalia seuraavan yön uniin. (Muistan toki itsekin vielä ensimmäisen metromatkani. Olihan se melkoista!)

Olimme vasta muutaman päivän kesämökillä Pohjois-Savossa (siellä sukujuhlissa, joista aiemmin puhuin). Nautimme ajattomuudesta ja lämpimän metsän ja havun tuoksusta, pehmeästä hiekasta ja ja pyöreistä kivistä jalan alla, järvivedestä ja pesuista rantasaunassa sekä grillimakkarasta kalliolla ja aamuista, kun ulkohommat alkavat heti, kun puuro on syöty.

Mökillä olo oli lopulta niin voidetta haavoille, että päätimme lapsen kanssa jäädä Savoon vielä muutamaksi lisäpäiväksi. Kesäpäivät mökillä olivat varmasti lapselle yhä suurta nautintoa kuin minulle. Ja mikä parasta, lapsi löysi jälleen onnen niin pienistä asioista, että elämä alkoi tuntua mökillä täydellisen helpolta ja vaivattomalta. Mustikat olivat vasta kypsyneet mökkiä ympäröivän metsän mättäisiin, joten mättäillä istuessa meni yhteensä useita, useita tunteja. Naama ja kakka olivat tietysti väriltään istuntojen mukaiset.

 Myös metsä innoitti leikkimään välillä pöllöä, välillä apinaa, sitten taas paloautoa (tavallisia näkyjä Pohjois-Savon metsissä). Suuri riemu repesi myös suuresta hiekkakasasta, joka on tuotu mökin nurkalle kaksivuotiaita viihdyttämään (jotta eivät olisi koko aikaa hyppelemässä kalliolta järveen). Mutta kaikista suurin ilo syntyi kuitenkin kivien heittelystä, sammakkohypyistä ja käsipohja-treeneistä auringon lämmittämässä rantavedessä.

Vielä joku aika sitten pelkäsin tulevaa kesää kaksivuotiaan pojan kanssa. Muistan joskus kuulleeni joltakin, joka oli kuullut lastenlääkärin sanovan, että jokainen kymmenen vuotiaaksi ehtinyt poika on suoranainen ihme. Joku on puolestaan joskus heittänyt, että parivuotiaana pojat ovat pahimmillaan. Stressitöntä kesää siis minulle! Mutta tämä kesä onkin osoittanut, miten antoisaa elämä on nimenomaan parivuotiaan pikku pojan kanssa. Nyt muistan, miten pienen pienet asiat muodostavat pala palalta kokonaisen, lähes sietämättömän kivan elämän.