Perusluonteeseeni kuuluu, että jokin projekti, ajatus tai
aikomus on koko ajan kesken. Olen aina ollut hyvä aloittamaan, mutta
lopetushommat jää helposti vaiheeseen. Siitä kertovat niin monet ostetut,
saadut ja kirjastosta lainatut kirjat, joista on taitettu sivun yläreuna
sadannen sivun paikkeilla. Taipumuksesta keskeneräisyyteen kertovat puoliksi juodut
kylmät kahvimukit tv:n päällä, takapihalla, yöpöydällä, pesuhuoneessa,
lastenhuoneen lattialla. Samasta kyvyttömyydestä viedä asioita loppuun asti
kertovat myös juurikasvu, nurkkaan tuettu kangaspino ompelukoneen päällä,
verhojen ompelemattomat alareunat ja eteisessä lojuvat roskispussit.
Toisaalta kaiken tämän taustalla on myös malttamattomuus
olla aloittamatta jotain uutta, vaikka edelliset projektit olisivat vielä
kesken. Kun keksi hyvän idean tai suunnitelman, on toteutuksen asteelle
siirryttävä heti ellei välittömästi. Hätäisyydestä kärsii sitten sekä
stressaantunut mieli että projektin lopputulos.
En myöskään pidä roikkuvista ihmisistä, sillä en usko, että
osaisin itse sitoutua ihmisiin yhtä tiiviisti. En usko, että pitäisin
siitäkään, jos roikkuja on kasvi. No nyt on kuitenkin päässyt niin käymään.
Jokaisella meistä on varmastikin lista asioista, joita
haluaisi joskus kokeilla. Yksi minun listani asioista on ollut bonzaipuun
kasvattaminen. Tiedän että se on haastavaa. Se on vaikeampaa kuin orkidean
saaminen kukkimaan. Se on sitovampaa kuin tomaatin kasvattaminen, tai
oikeastaan minkään muun tuntemani kasvin elättäminen. Ja nyt minulla on
sellainen, koska nyt siihen on paras hetki. On kesä ja minulla on ollut vain
aikaa.
Kaunis bonzainini vaatii, että kastelen sitä joka päivä
alkuillasta. Bonzainini rakastaa suihkuttelua, eli minun on annettava sille
suihkut sumutepullolla mieluiten usein, mutta ei kuitenkaan silloin, kun
aurinko osuu lehtiin. Puu vaatii valoisimman kohdan asunnossamme, joten kaikki
muut siis siirtyköön pois tieltä. Vaikka aamuaurinko paistaa kuumasti sisään,
kaihtimia ei suljeta, koska on bonzainini valokylpyjen aika. Talvella joudun
mahdollisesti hankkimaan sille aivan oman lampun, jotta sen henki pihisisi
tässä 80-luvun lopun pimeässä, kolkossa rivitalossa. Kun lähdemme reissuun,
joko otan puuni mukaan tai hankin sille hoitopaikan, ellen halua sanoa sille
välittömiä hyvästejä. Viime mökkireissun ajan puu oli hoidossa mummolassa, ja
erittäin hyvässä hoidossa olikin. Se tuli takas kotio uusien nuppujen kanssa.
Luotto on tällä hetkellä kova. Kyllä minä tuon puun elätän. Huomasin
jo, että puu silminnähden nautti pienestä sadevesikylvystä, kun laitoin sen
pihamaalle pienoisen tulvan iskiessä tänne Vantaalle. Onneksi en unohtanut sitä
ulos, tällä kertaa. En tiedä, onko tämä bonzai minulle kahden kuukauden, puolen
vuoden vai monen vuoden projekti, mutta nyt se tuo minulle kovasti iloa eikä
ole tuntunut vielä lainkaan liian sitovalta...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti