Olen pitkin aamua funtsinut, mistä tänään kirjoittaisin. Pientä syyhyä aiheuttavia aiheita olisi niin paljon, mutta mikään ei ole omien kokemusten kautta noussut eilen tai tänään ylitse muiden. Onnistumisia keittiössä ei ole tullut, eikä maailma ole muutenkaan mullistunut vuorokauden sisällä. Mielessä polttelisi yksi monenkirjava ja jatkuvasta kulutuksesta kärsivä aihe, nimittäin äitiys, mutta se on toisaalta niin raflaava, etten tiedä, onko nyt paukkuja tarttua siihen. Toisaalta voisin aloittaa nyt, katsoa mihin päädyn ja jatkaa toiste, kun ajatus jalostuu..
Äitiydestä minulla ei varsinaisesti ole mitään erityisen erityistä sanottavaa.
Ja sitten on sanottavaa niin paljon, etteivät ne sanat mahdu minnekään, vaikka suomen kielen sanat ovat lyhimmillään kahden kirjaimen pituisia.
Äitiys. Yleensä se ei ala lapsen ensi hengenvedosta, vaan se on alkanut jo kauan ennen sitä. Joillakin äitiys tuntuisi alkavan jo ennen kuin tikku näyttää kahta punaista viivaa tai plussaa tai sinistä viivaa. Äitiyden rajoja ei voi piirtää, vaan ne täytyy kokea. Siksi on täysin yksillöllistä, milloin kukin äidiksi tuleva, tahtova tai jo äidiksi tullut alkaa kokea äitiyttä. On myös täysin yksilöllistä, miltä äitiys tuntuu, miten sen kokee. Mitään valmista sisältöä sille ei kenenkään pitäisi määritellä, vaan jokainen äiti kokee omalla tavallaan äitiytensä. Aina voidaan maalata katuun keskitie, jonka lähettyvillä liikkuvat variaatiot äitiydestä tulkitaan meidän kulttuurissamme hyväksi äitiydeksi. Kauempaa keskiviivaa kulkevat äitiyden mallit on silloin helmpompi tuomita ja niitä voi osoitella sormella, käyttää huonona esimerkkinä ja hyvän äitiyden vertailukohtana. Mutta on ollut aikoja, on edelleen paikkoja, joissa hyvän äitiyden keskiviiva piirrettään aivan toiseen kohtaan katua, kuin mihin se 2010-luvun Suomessa sijoitetaan.
Äitiys on siis kulttuurisidonnaista. Siihen kasvetaan ja sosiaalistutaan. Mallit ja opit peritään mahdollisesti omalta äidiltä tai siskolta. Tai sitten tehdään kaikki toisin. Kuva hyvästä äitiydestä muokkautuu kasvatusihanteiden, uusien tutkimuksien, oppimiskäsityksien, uusien oppien ja muoti-ilmiöiden myötä.
No keitä sitten ovat ne, jotka konkreettisella tasolla määrittävät ja puhuvat sanoiksi hyvän äitiyden kriteeristön? Ne ovat juuri niitä itsejään, äitejä nimittäin. Ei ole yhtä suurta äitiä, joka antaisi meille mallin toimia ja olla. Edes äiti Amma ei ole tainnut puuttua äitiyteen millään tavalla. On vain me äidit, jotka luemme vauvalehtiä ja keskustelupalstoja, uusimpia tutkimuksia ja kasvatusoppaita, tutustumme kasvatusgurujen ja erilaisten intoilijoiden oppeihin - ja vertailemme. Keräämme vertaistukea, liittoudumme, innostumme - ja vertailemme. Kokoonnumme perhekahviloihin, perhepiireihin, leikkipuistoihin, muskareihin ja pihamaille, vaihdamme ajatuksia, neuvoja ja idiksiä - ja vertailemme.
Olen tuntenut erittäin hyvän äitiyden raskaan hengityksen niskassani koko oman äitiyteni ajan. Ympärilläni on pyörinyt monia lähestulkoon täydellisen äitiyden esikuvia. Kasvattajia on suvussa enemmän kuin insinöörejä tai hoitajia. On täydellisen omistautuvia äitejä ja toisaalta on myös uraäitejä, jotka väsymättä ovat yhdistäneet lapsiperheen arjen ja omassa työssä etenemisen. Oman odotuksen aikana tuntui vaikealta löytää oman äitiyden malli, sillä valmiit mallit tuntuivat jo kättelyssä hyvin haastavilta - eikä lainkaan minunlaisiltani.
Parhaiten ehkä löysinkin oman äitiyteni sulkemalla silmät ja korvat. En ottanut vaikutteita. En pakottautunut, en lähtenyt mihinkään mukaan, mikä ei lähtenyt liikkeelle minusta itsestäni. Pyrin olemaan vertailematta (ei onnistunut), yritin jatkaa omaa elämääni tavalla, jolla olin sitä siihenkin asti elänyt - nyt vain lapsen kanssa. Ja kuten sanottu, niin löysin oman tapani olla äiti.
Olen ollut kirppariäiti, mutta hermoni ja paneutumiseni eivät ole riittäneet kestovaippailuun tai kantoliinailuun. Yhtä trikoopipoa lukuunottamatta en ole ommellut lapselleni mitään enkä ole edes kiinnostunut neulomisesta. En ole ollut tutteliäiti tai valmisruokaäiti, sillä lapseni ei ole pystynyt niitä syömään. Olisin varmasti ollut, jos lapseni ei olisi ollut kaikelle allerginen. Olin vasten neuvolan ohjeita keskustelupalstaäiti, joka diagnosoi aivan oikein lapsellaan maitoallergian yhden reilun pulautuksen perusteella. Olen ollut epäkypsä imeväisikäisen vauvan äiti, joka on juonut joskus saunasiiderin, mutta olen myös äiti, joka ei juuri ole jättänyt lastaan yökylään. Olen menettänyt malttini naurettavan pienistä asioista enkä ole nähnyt kaikkia onnettomuuspaikkoja. En ole antanut lapselleni mehua tai jäätelöä ennen kahden vuoden ikää, en karkkeja vieläkään, mutta nakkeja ja jugurttia olemme syöneet reilusti yli sallitun. Olen ostanut lapsen turvakaukalot käytettynä ja laskenut lapsen paljain jaloin kadulle. Olen antanut sen syödä multaisilla käsillä. Mutta päiväunet meillä nukutaan.
Edellisestä huomaa, miten vaikeaa on lopulta noudattaa sata-, tuhat- tai miljoonaosaista äitiyden kriteeristöä. Eivät nämä seikat tietenkään suoraan kerro hyvästä tai huonosta äitiydestä, mutta niiden toteutumista vertailemalla voi aina miettiä, miten paneutuneita, omistautuneita ja lapsemme parasta ajattelevia äitejä me olemme. Ja se on kylmä fakta, että jokaisella äidillä on sanottavaa. Jokaisella on näkemys. Ja sillä näkemyksellä kasvatetaan Suomeen ihan hyviä nuoria ja aikuisia.
Enkä tiedä, on siltikään yhtäkään äitiä, joka voi puhtain sydämin sanoa onnistuneensa 100 % äitinä. Ei varmasti ole äitiä, joka ei tekisi mitään toisin, ottaisi jotakin takaisin tai sallisi jotain uutta. Joka voisi antaa itselleen epäironisen Vuoden mutsi -tittelin. Aina on kauniita ajatuksia ja periaatteita, käytäntöjä ja sääntöjä, mutta mikään ei ole niin epävarmaa ja ailahtelevaa kuin arki pienen lapsen - tai varsinkaan pienten lasten - kanssa. Ja se on, tiedättekös, tämän homman suola. Että huomaa, ettei tähän kykene kukaan, tähän täydelliseen äitiyteen. Okei, mokasin tänään, mutta niin mokasi tuo mutsi tuossa kassallakin, kun onnistui ensin näyttävästi menettämään malttinsa ja sitten ostamaan muksulleen suklaapatukan. Ensi kerralla show menee varmaan meidän piikkiin.
On itseasiassa aika ihana tunne epäonnistua aina välillä, sillä se kertoo siitä, etten ole hyvän äitiyden koulukunnan kunniajäsen. Epäonnistuminen on inhimillistä, eikä lapsi mene pilalle vielä yhdestä tai kahdesta takapakista. Lapsesta tulee varmasti ihan terve, vaikka tuttia syökin vielä kaksi kuukautta. Jos pissa ei tänään lorahda pottaan vaan vaippaan, jonka unohdin ottaa pois, se ei tule kävelemään kouluun vaipoissa - ei edes esikouluun. En osannut äsken olla räyhäävän lapseni kanssa turvallinen peruskallio, vaan epäröin kahden sekunnin ajan. Lapsi haistoi sen ja räyhäämisen volyymi ja tehot tuplaantuivat. Tulen silti saamaan vielä lukuisina muina kertoina henkisen otteen lapsestani ja räyhäämisen loppumaan. Ja jos en saa, niin keuhkot siinä vain vahvistuvat (näinhän se vanha kansa sanoi).
Ei toki pidä alkaa lepsuilla lapsen kasvatuksessa, varsinkaan rajoja etsivän ja niitä kaipaavan lapsen kanssa, mutta elämä on jo valmiiksi riittävän suurelta osin suorittamista. Ei tehdä äitiydestä enää yhtä tehtävää, josta on suoriuduttava maisterin, tai jopa tohtorin, papereilla. Jokaisen tutkintovaatimukset ovat nimittäin erilaiset. Lisäksi koulutuksen pituus vaihtelee, eivätkä tuetkaan ole kaikille samat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti