Naimasesonki

Jos joku ei ole sattunut sitä vielä huomaamaan, niin tämä kesäaika tekee suomalaiset hulluiksi. Aivan kuin suomalaiset heräilisivät henkiin talvihorroksestaan vapun lämpimillä, eläisivät 110 % tehoilla seuraavat neljä kuukautta ja ilmojen kylmetessä vaipuisivat takaisin perussuomalaiseen melankoliaan ja uneliaisuuteen, joka vastaa enemmän jotakin REM-unen vaihetta kuin valveilla oloa. Jaa mistäkö tämä taas tuli mieleen? No tästä ylitsepursuilevasta naimainnosta, joka tuntuu lämpimään vuodenaikaan vallitsevan joka Suomen kylässä ja kaupungissa. Häitä vietetään joka kartanossa, joka kyläkoulussa, joka toisella työväentalolla ja joka komannessa pursiseurassa. Kesäajan kirkot on buukattu jo vuosi tai puolitoista vuotta sitten täyteen, joten millekään yllätyshäille tai extempore-naimisille ei ole ollut niissä tilaa miesmuistiin. Olisit suunnitellut ennalta ja hyvissä ajoin! Tällainen perusnaimaton, jonka kaveripiiri on niin onnettoman pieni, ettei ole saanut kutsuja kenenkään naimatilaisuuteen, eikä ole itsekään ymmärtänyt mennä naimisiin, huomaa hääkarnevalismin muun muassa tienvarsilla "komeilevista" ja vielä viime kesältä sinne unohtuneista opastekylteistä. Tuolla juhlii J&M, tuolla puolestaan S <3 K. (Uskokaa tai älkää, olen nähnyt tähän ikään mennessä VAIN YHDEN oikeasti mielikuvituksekkaan ja kutsuvan opastekyltin). Juhlija sisälläni haluaisi kuitenkin pistää vilkun päälle ja poiketa katsomaan, mikä meno ja meininki tämän C:n ja B:n häissä on.

Toinen selvä merkki kesän alkamisesta ja hääinnon jyrkästä noususta on se, kun media pursuilee kuvia julkkisten häistä ja artikkeleita kauneimmista hää- ja juhlameikeistä ja kun Facebook olettaa, että itsekin olisin kiinnostunut hääpuvuista, -kakuista ja -kengistä tarjotellessaan mainoksia. Lauantaisin suhaa hääautoja jokaisessa vähän suuremmassa pitäjässä vähintään viisi, ja kirkkojen tietämillä liikkuessa voi varautua ajoittaiseen tien ruuhkautumiseen. 

Silkasta mielenkiinnosta vilkaisin, mitä Blogilista.fi antaa tulokseksi hakusanahaulla hääblogi. No, antoihan se, 164 blogia. Häät eivät siis missään nimessä ole enää yksityistilaisuus, vaan päinvastoin, ne ovat mahdollisuus jakaa ylitsepursuava onni ja into sekä selostaa puolentoista vuoden valmisteluprosessi vaihe vaiheelta koko suomenkieliselle kansalle. Voi antaa vertaistukea, ottaa ja antaa ihan mielettömiä idiksiä, fiilistellä, elää tuossa tulevassa hääpäivän hekumassa jo vähän etukäteen ja purkaa jännitystä ja stressiä sanoiksi. Blogeissa omat häät avataan yksityiskohtia myöten julkisuuteen, ennen kuin ne viimein paljastetaan juhlavieraille tuona tärkeänä juhlapäivänä. Kenelle tuo päivä on enää yllätys tai varjeltu salaisuus? Onko mikään enää salaista? Miksi edes pitäisi olla?

Mainitsemisen arvoista on tietenkin se, että kyseiset blogithan ovat projektiblogeja. Kun morsian sanoo tahdon, se tietää blogin loppua. Parhaimmillaan puolitoistavuotinen tie tulee päätökseen tuona kauniina päivänä, jolloin jälleen eräät kaksi saavat toisensa.

Minusta alkaa tuntua siltä, että jenkkilässä tuttu ilmiö, jota kutsun morsiohulluudeksi (The bridezillas), alkaa valitettavasti olla läsnä jo Suomessakin. Ja nimenomaan siksi, että televisiossa pyörii tätä nykyä vaikka minkälaista jenkkiläistä ja suomalaista ohjelmaa, joissa paljastetaan kaikki värikkäät onnen ja ilon, pettymyksen ja vihan hetket matkalla avioliiton satamaan. Morsianten stressillä retostellaan, rikkinäisillä hermoilla ja hajoilevilla ystävyyssuhteilla mässäillään. Suomalaisissa ohjelmissa sentään onni ja avioliiton pyhyys pyritään nostamaan päällimmäiseksi teemaksi, mutta jenkkiohjelmissa trendi tuntuu olevan, että mitä rikkinäisempi morsio, sitä onnistuneempi viihde.

Mutta mitä näistä jää mieleen - no se, että kauniit ja kuvauskelpoiset häät saa aikaiseksi vain pitkällä valmistelulla, viehättävän seesteisellä, mielellään myös maalaisromanttisella tai merihenkisellä hääpaikalla, joka ei todellakaan irtoa halvalla, irvistely- ja huutostressillä, ei mitään peruskanaa sisältävällä menyyllä, erittäin kekseliäällä ja romanttisella koristelulla sekä vähintään 20 000 lainarahalla (tai isin rahalla). Ja silti tärkein elementti pitäisi olla aitous. Kuinka tämän kaiken oikein voi onnistuneesti yhdistää? Katsokaa telkusta Neljät häät tai Kuninkaalliset häät, niin tiedätte, miten hyvin se onnistuu.

Ymmärrän, että hääpäivästä halutaan tehdä itselle mieluinen. Sen täytyisi oikeastaan olla täydellinen - eikä yhtään vähempi riitä. Täydellisyyden mallia meille tarjoillaan lehdissä, tv:ssä ja muualla mediassa niin ahkerasti (Ruotsin hovin hääinnostus ei varmasti lainkaan ole laannuttanut suomalaisten naimaintoa ja naimakriteerejä), että voi olla jo vaikea omin sielunsa silmin nähdä, mikä toimii itselle, mikä tekee juuri niistä omista häistä täydelliset. Ei kaikissa häissä tarvitse olla ohjelmaa tai morsiuskimpun heittoa, bändiäkään ei välttämättä tarvita, jos hääpari ei ole tanssimusiikkiin menevää sorttia. Morsiamen ei tarvitse pukeutua valkoiseen, jos vieraille on tullut jo selväksi, ettei tässä nyt täysin puhtaan neitsyenä olla avioitumassa. Hääautoksi voi kelvata aivan hyvin oma ruosteenkukkainen Honda, ja kartanonkin voi vaihtaa kesämökkiin. Kolmen ruokalajin menyyn voi vaihtaa grillimakkaraan ja tikkupulliin, viinitarjoilun pannukahviin. Tai sit voi vetää kaiken vimpan päälle. (Olen ollut monissa erittäin mukavissa häissä, joissa yksi, useampi tai kaikki em. asioista on puuttunut.)

Erään parin täydellinen hääpäivä. Lähde: Flickr

Tuntuu kuitenkin siltä, että täydellisen hääpäivän metsästyksestä on tullut uusi muotilaji. Täydellistä juhlaa tavoitellaan kuin järven mahtavinta kuhaa tai naapuruston kalleinta autoa ja suurinta asuntolainaa.

Vaikka avioliittotilastot taitavat näyttää nykyään melko vaaleanpunaisilta, avioerot ovat laskemaan päin ja naimisiinkin mennään innokkaammin kuin pitkään aikaan, haluaisin vielä nähdä yhden tilaston. Nimittäin tilaston siitä, miten tulevat vaimot, piristeinään häälehtiä, hääpukusivustoja ja nettikauppoja imppaavat morsiot kokevat onnellisuutensa. Kulkevatko he koko pitkän valmistautumisseremonian kohti avioliiton solmimista kokeakseen täydellisen onnen täyttymyksen ensimmäisenä aamunaan aviovaimoina, vai sijoittuuko onnellisempi ajanjakso juuri tähän kutkuttavan jännittävään odotuksen ja intoilun vaiheeseen? Eikös se vaan niin ole, että "the  chase is better than the catch".

Onko täydellisestä hääpäivästä tullut jo liian suuri saalis? Entä sitten, kun sen on saanut?

Ehkä pelottavampaa on kuitenkin se, jos koukkuun jääkin vain laiha silakka.