Diagnoosi: kriisi

Tätä nykyä mietin harva se päivä, mistä hyvä päivä oikein on tehty? Haluaisinko elää uudelleen tällaisen päivän vai onko tämä sitä, mitä en elämältäni halua? Mietin myös, kertooko tämä ajatuspulma tyytymättömyydestäni omiin päiviini, omiin valintoihini, vai siitä, että kolmekymppiä puskee mittariin koko ajan salavaivihkaa ja psykologiset teoriatkin sen kertovat, että ihmisen elämä rakentuu kriiseistä, joista kukin vaatii käsittelyä. Ehkä tämä on nyt sitä kuuluisaa kolmenkympinkriisin vaivaamista.

Ennen tuli päivät elettyä miettimättä sen tarkemmin, olisinko voinut käyttää ajan jotenkin paremmin. Ajattelin, että tällainen päivä tänään ja että en olisi juuri voinut vaikuttaa sen kulkuun. Moni asia päivässä tapahtui itsestäni riippumatta, kuten pakollinen luennoilla käyminen, esseiden kirjoittaminen, koiran ulkoiluttaminen tai lapsen syöttäminen, nukuttaminen, leikittäminen, lohduttaminen ja vaatettaminen. Päivät eivät juuri olleet rakenneltavissa aamukahvin äärellä, vaan ne tulivat ja menivät kuin ennalta asetettua kaavaa mukaillen.

Nyt olen kuitenkin alkanut ajatella, että voin itse vaikuttaa päiviini. Itse päätän, millaista elämää elän ja mitä teen, millaisilla asioilla täytän päiväni. Ajatus on tällaiselle melko vapaalle sielulle ihanan herkullinen, mutta samalla se tuntuu kantavan mukanaan valtavaa vastuuta omasta hyvinvoinnista ja itsereflektion painetta: mikä on paras tapa elää omat päivänsä? Tekevätkö juuri nämä asiat päivistäni parhaita ja elämästäni onnellisen?

Tähän asti olen ajatellut, että olen valinnut ammattini ihan oikein. Vietän päiväni ihmisten kanssa, saan toteuttaa omaa persoonaani ja silti työni vaatii jatkuvaa kehittymistä ja itsensä päivittämistä. Työssäni ei pääse kangistumaan kaavoihin, sillä nuoret ja oppiaineeni pakottavat olemaan ajan hermolla, kyseenalaistamaan omat toimintatapojani. Kuitenkin minua vaivaa sama ammattitauti kuin monia muita opettajia: työn aiheuttama väsymys ja riittämättömyyden tunne. Vaikka päivät opettaa ja illat suunnittelee tunteja, tekee oppimateriaalia tai tarkastaa oppilaitten töitä, jää silti aina asioita rästiin ja mörköjä sängyn alle. Stressi on välillä sietämätöntä, enkä tunne juuri voivani vaikuttaa työni määrään, niin kuin eräs tuore tutkimuskin paljastaa monien opettajien ajatuksista.

Haluanko siis käyttää päiväni työn orjana? Omassa ammatissani ei virastoaika riitä, vaan töitä tulee aina olemaan aamukahdeksan ja iltapäiväneljän ulkopuolella. Esseet kuuluvat iltoihini, nyt ja aina. Vaikka tekisin kuinka hyvät materiaalit tänään, joudun päivittämään niitä ensi vuonna ja ehkä tekemään kokonaan uudet sitä seuraavana. Työmäärä ei siis vähene, vaikka kuinka työ rutinoituisi. Oma varmuus kasvaa mutta stressi ei vähene. Jossain vaiheessa ajattelin, että voisin mennä työni kanssa naimisiin. Tunnistin itsestäni selvät narkomaanin tunnusmerkit. Sitten sain lapsen. Nyt en halua, että lapseni muistaa äitinsä olleen työnsä orja, joka asetti muiden lapset omansa edelle.
Tällä tahdilla lapseni tulee kuitenkin aina kilpailemaan vapaa-ajastani päivätyöni kanssa.

Tässä jaksossa minulla on todella vähän tunteja, mikä on kiitos siitä, että syksyn painoin epäinhimillistä määrää töitä. Nyt minulla on ollut opetuksettomia päiviä - siis aikaa harrastaa liikuntaa, joka oli täysi mahdottomuus syyslukukaudella. Vuorokaudessa ei vain ollut edes yhtä ylimääräistä tuntia ulkoilulle tai salilla käymiselle. Tänään aloitin päiväni joogalla ja crossailulla kuntosalilla. Sen jälkeen tulin kotiin syömään ja lukemaan luovan kirjoittamisen kurssilla syntyneitä oppilaitten tekstejä. Kahvikuppi ja inkiväärikeksit tekivät työstä unelmaduunia. Nyt kun tekstit on luettu, on minulla hetki omaa aikaa, jonka käytän tähän. Sitten lähden hakemaan lapsen ja käyn vekaran kanssa siivoamassa kirpparipöytää. Illalla leikitään, laitetaan kimpassa ruokaa ja käydään ehkä ulkona fillaroimassa uudella menopelillä. Yhdeksän jälkeen katson huomisten oppituntien materiaalit läpi. Kun voisinkin käyttää kaikki päiväni näin.

Tällaisten päivien päätteeksi olen melko valmis vaihtamaan alaa, sillä lopulta oma aika ja liikkuminen ovat minulle niin tärkeitä, etten halua uhrata itseäni kokonaan työlle, joka ei yleensä ole edes kovin palkitseva. Varsinkin tänä päivänä opettajat tuntuvat olevan syypäitä niin heikkeneviin PISA-tuloksiin kuin joidenkin nuorten epäedulliseen käytökseen. Median mukaan opettajat pahoinpitelevät, laiminlyövät ja käyttävät seksuaalisesti hyväkseen oppilaita. Nuorten pahoinvoinnissa, kiusaamistapauksissa ja henkirikoksissa syyttävä sormi osoittaa jossakin vaiheessa kohti kasvotonta koulua.

Opettajan ammatti on tullut lyhyessä ajassa pitkän matkan korkealta alas - ja kovaa. On totta, että moni muukin ala on joutunut luopumaan ajan saatossa ammattiylpeydestään. Tiettyjen alojen arvostus laskee sitä mukaa kun uusia aloja syntyy ja maailma muuttuu. Ja nyt huomaan, että olen tällä avautumisellani eksynyt täysin aiheesta. Tämä on sitä ajatuksenvirtaa..

Mutta avautumiseni on myös osa tätä kolmenkympinkriisiäni. Olenko kuitenkaan sisimmältäni opettaja, vai kaipaisinko päiviini muunlaista täytettä? Mikä olisi työ, mitä olisi vaikea, ellei jopa mahdoton tuoda kotiin? Missä työssä olisi selkeästi erillinen työ- ja vapaa-aika, enkä joutuisi harva se päivä kilpailuttamaan omaa aikaani ja rästitöitä keskenään? Mikä ammatti olisi sellainen, jonka uskallan sanoa ääneen joutumatta heti syyttävään keskusteluun loma-ajoista (jotka eivät koskaan ole opettajalle vain lomaa) ja nykynuorten nykytilasta? Entä onko työn ja vapaa-ajan erottaminen enää mahdollista tässä maailmassa, jossa työstä on tullut ihmiselle sekä työ että harrastus ja jossa ehkä yleisin kuolinsyy on nimenomaan työ? En oikein ole varma onko sellaista..

Kolmenkympinkriisi on nyt todellisuutta ja vaatii selvästi minulta työstämistä. Kunhan tämä kriisi on käyty läpi, todennäköisesti löydän joko uuden vaihteen elämääni tai vaihdan alaa. Muutosta työhön tuo jo nyt se, että olen mukana uudessa projektissa, jossa luodaan oppimateriaalia verkkoon. Se tietää lisää stressiä, muissa maailmoissa liitelemistä sekä kotityöskentelyä, mutta ehkä se johdattaa minua jälleen uusien työmahdollisuuksien pariin. Kai elämässä mikään muu ei ole yhtä varmaa kuin muutos.
Ja se että tänään peilistä löytämäni ryppy ei tule olemaan tämän kriisivaiheen viimeinen ryppy.

Organisaattorin vuosijuhla

Vielä yliopistossa opiskellessani podin pienoista identiteettikriisiä, kun en tahtonut millään lokeroitua suomen kielen opiskelijoista luotuun kliseiseen ja stereotyyppiseen kuvaan. Opettajaksi valmistuvien opinnot muodostuivat sekä suomen kielen että kirjallisuuden opinnoista. Nuo kaksi ainetta ovat loppujen lopuksi luonteeltaan melko kaukana toisistaan. Kirjallisuus on tulkintaa, analyyttisyyteen pyritään ainoastaan mm. runojen ja muiden kaunokirjallisten tekstien analyysissä, mutta muuten lukijan subjektiivinen kokemus korostuu. Suomen kieli on puolestaan ennalta määrättyjen sääntöjen, normien ja lokerikkojen ulkoaopettelua. Ihmiset, jotka rakastavat tulkintaa ja jotka rakastavat lokerointia, ovat yleensä melko erilaisista aineksista rakennettuja. Siksi yleinen naureskelun aihe luennoilla olikin ryhmän vastakohtaisuus: oli ne suomen kielen nutturapäät ja pipon nyörien kiristäjät sekä kirjallisuuden sfäärivaltiaat ja ihmeheebot.

Itse en löytänyt itsestäni kumpaakaan. Pääaineeni oli suomen kieli, mutta loppujen lopuksi olen pienestä pitäen inhonnut (saako äidinkielen opettaja sanoa noin?) sanaluokkia, lauseenjäsennystä, kielioppia ja kaikenlaista muuta "purkittamista". Itseasiassa en ole ollut niissä kovinkaan haka, joten heikoksi jäänyt suhteeni noihin on perustunut pitkälti osaamattomuuteeni. Olen usein sanonutkin ihmettelijöille, että ymmärrän, kuinka vaikeaa suomen kieli meille äidinkielisillekin voi olla. Itse opin sen vasta yliopistossa. Tai ehkäpä vasta ensimmäisinä harjoittelu- ja työvuosina, jolloin asiat oli viimein pakko vasaroida selkärankaan. Siellä ne nyt on, nyt mä jo ne tajuun, ja oikeastaan tunnen osaavani ne ihan superhyvin.

En ole vieläkään löytänyt itsestäni lokerikkoliisaa, vaikka suomen kielioppi ja oikeinkirjoitus alkavat olla jo rukkasessa. Lokerointitarpeeni tulee ainoastaan esiin kodinlaittovimmassani ja sekamelskan ja sotkun sietämättömyydesssäni. Tosin senkin olen ajatellut olevan enemmän kytköksissä hormoonitoimintaani kuin luonteeseeni. En nimittäin ole mikään sisustusfriikki tai valkoisten kotien emäntä. Haluan kotiin tekstiilejä ja pintoja, joissa saa olla tahroja ja naarmuja ilman, että ne rikkovat jonkinlaista synteettistä harmoniaa kodissani. Inhoan asetelmia sisustuksessa - kuten myös koriste-esineitä. Onnistuinein "asetelma" on yleensä se, johon tavarat asettuvat käytön jälkeen. (Tämä tosin ei päde työ-, ruoka- tai tiskipöydällä.) Kaunein asetelma luonnollisen asettumisen jälkeen on ei asetelmaa ollenkaan. Paljaat pinnat ovat yllättävän rauhoittavia.

Lokerikkoliisa kyllä nostaa päätään silloin, jos tavaroilla ei ole omia paikkoja. Sellaiset tulee olla, vaikka sitten kaapin perällä solmussa tai portaitten alla yhtenä kekona, mutta ajelehtivia asioita en kahta arkipäivää tai yhtä pyhäpäivää kauempaa katso.

Mutta niin, asiaan. Tänään minulla on ollut opetukseton päivä (lue: ei opetustunteja). Portaitten yläpäässä on jo kuukausia sijainnut eräänlainen sekalaisen paperisaasteen kaatopaikka. Olen pinonnut nurkkaan laatikoita (ehjiä ja hajoilevia), kangaskasseja, muovitaskuja ja kansioita, jotka tursuavat lajittelemattomia papereita (kokeita, tehtävänantoja, tekstejä). Koska en ole kovin hyvä organisoimaan paperien lajittelua, en ole ollut lainkaan häiriintynyt epämääräisestä läjästä paperiteollisuuden tuotetta. Mutta tänään en enää voinut ohittaa pinoa. Heti aamusta aloin siis puuhaan. Aluksi taittelin kuusi pahvilokerikkoa papruille. Sitten tein dymolla lokerikkoihin nimilaput. Ja sitten kävin paperi kerrallaan koko kaatopaikan läpi ja sijoitin paprut oikean kurssin kohdalle lokerikkoon, osa meni suoraan paperinkeräykseen. Homman aikana ehdin kuunnella Johanna Kurkelan levyn neljä kertaa läpi, koska en viitsinyt hakea välillä alakerrasta uutta levyä soittimeen. Toisin sanoen hommaan kului noin 3,5 tuntia.

On niin järjestelmällinen olo, että tuntuu, kuin koko ruuansulatusjärjestelmäni toimisi nyt paremmin.

Kaikki tämä varmaan johtuu siitä, että vein eilen tosiaan paljon kamaa kirpparille, mitä edelsi armotonta lajittelua. Ehkä minulla on jonkinlainen antipesänrakennusvietti näin kevään korvalla. Kaikki johtuu siis hormooneista. Tähän loppuun voisikin heittää tänään Facebookissa kohtaamani kirjan kannen kysymyksen, onko nainen ihminen vai viettiensä varassa kulkeva eläin?

Lähde: http://www.boredpanda.com/funny-book-titles-covers/?image_id=worst-book-covers-titles-26.jpg

Suoritetaan päivitystä

Hyvää aprillipäivää!

Tänään saa pilailla toisten kustannuksella, viljellä kauniin valkoisia valheita, lällätellä ja mennä lankaan ilman omantunnon tuskia. Minä menin jo lankaan: huomasin Facebookissa linkitetyn uutisen, jonka mukaan Kielitoimisto on päästänyt pannasta monen suomalaisen suosiman virheellisen muodon enään. Hyi, hyi, HYI!! Kylmät väreet kipitti pitkin selkäpiitä ja sydän pamppaili kiihdyksissään. EI MSSÄÄN NIMESSÄ saa edes vitsailla näin vakavilla asioilla. Jos enään vapautettaisiin lieasta, ei olisi enää mitään syytä pannata myöskään sanoja kuullostaa, viellä tai minun koti. Vapautetaan kerralla koko kieli. Normatiivisuus on pepusta, ja antaa kaikkien kukkien kukkia vaan.

Ottaakohan ne siellä europarlamentissa vastaan avoimia rekryhakemuksia?

Aprillipävä on selvä kevään merkki. Siskoni on syntynyt 1.4. ja hänen synttäreillään rapa roiskui aina, kun leikittiin maalaistalon pihapiirissä törppöä, poliisia ja rosvoa tai muuta lapsuuden pihapeliä. Lumiklönttejä vielä lapsuuden keväinä pihassa oli, mutta aurinko sai hien kirpoamaan pintaan. Synttärionnittelut vaan siskolleni! <3

Kevään tulon tunnistaa myös siitä, että koti alkaa ahdistaa. Auringon säteet paljastavat kaikki mahdolliset pölypiilot ja pölypinnat, joihin voisi sormella kirjoittaa vaikka lyhyen pienoisromaanin minuuden olemassa olon luonteesta. Lokki-lampun yläpinnan pölymassasta olisi voinut veden kanssa muotoilla palloja ja tehdä kauniin harmaan lyhdyn. Keväällä myös kukkiin pitäisi vaihtaa mullat, jotta ne pääsisivät aloittelemaan uutta kasvukautta. Tänä keväänä vaihdoin multien sijaan kukat - viimeksi sain tekohengittää kukkiani multien vaihdon jälkeen puolisen vuotta.

Keväisin myös sisustus alkaa tuntua menneen talven lumilta, joten jotain uutta ja raikasta on saatava.Tänä keväänä päätin vihdoin panostaa verhoihin. Yleensä olen hamstrannut verhoni kirppareilta tai ommellut mahdollisimman edullisista alekankaista. Elloksen suuret alennukset selaan aina vain verhojen osalta läpi, sillä itaraminä on ajatellut, että 60 € tai enemmän on huutonauruliioittelua verhoihin, vaikka ne tulisivat kuinka paraatipaikalle olohuoneeseen ja olisivat kaiken lisäksi kokopitkät. No, verhoistani onkin sitten aina huokunut melko kauas, että taas on tehty "halpoja löytöjä". Verhot eivät myöskään siksi ole olleet kovin pitkäikäisiä - ja siksi minulla on niitä jatkuvasti iso kassillinen varastossa. Verhonvaihtoviikkoina vaihdan kassista uudet vanhat edellisten tilalle, ja taas jaksaa kolme kuukautta. Mutta tänä keväänä pihistely sai riittää.

Muutama vuosi sitten myyntiin tuli Finlaysonin Keisari-kangas. Rakastuin kankaaseen ensi silmäyksellä, mutta suuren, hieman epämääräisen kuosin vuoksi en keksinyt kankaalle käyttötarkoitusta. Kunnes tänä keväänä, kun mitta vaan eräänä aamuna tuli verhojen kanssa niin täyteen, että nesteet valui yli. Finlaysonilla sattui olemaan suuret alennukset samaan aikaan, joten melko hinnakkaan Keisari-kankaan tilaaminen omalle kotiovelle ei edes köyhdyttänyt paljoa. Vieläkään en törsännyt verhoihin yli 60 euroa, mutta sain rahalle mukavasti vastinetta: laatua, kestävyyttä, kirkkaita, puhtaita värejä ja kauneutta SEKÄ kotimaisuutta.

Ompelen aina verhoni itse, mutta yleensä niiden kanssa tusaamiseen kuluu max. puoli tuntia. Tällä kertaa pistin parhaani likoon ja valmistin verhot ajatuksen ja silitysraudan kanssa, sillä haluan niiden kestävän ja näyttävän hyvältä pitkään. Tunti siihen meni, mutta hyvä tuli.

Verhoprojekti puolivälissä. Ajatuskahvi valmistelee inspiraatiota. 50-luvun vihertävät verhot saavat mennä kierrätyskeskukseen ja Marimekon kangastaulu siirtyä yläkertaan.

Itse asiassa vuosi sitten kirpparilta löytämästäni Marimekon vanhasta Kalasääski-kankaasta ompelemani tyynyt istuvat kivasti Keisari-kankaan rinnalle. Tyynyt saivat nyt ylennyksen ja siirtyivät makkarista olkkariin. Pitkään seinällä viihtynyt Marimekon kangastaulu saa olkkarin päivityksessä antaa paikkansa Poster Misterin julisteelle, josta lisää ensi kerralla.

Mutta saadakseen jotain on myös osattava luopua jostakin. Tämä pätee elämässä niin monella tasolla ja monissa asioissa. Niin myös sisustuksessa. Uudet verhot tarkoittivat siis sitä, että kodista on hieman raivattava taas ylimääräistä kamaa pois. Niinpä tänäänkin kirpparille lähtee kolme Ikea-kassillista kamista. Hassua sinänsä, kun vuokrasin kirpparipöydän kahdeksi viikoksi, sain potkulaudan. Kirpparipöydistäkin on näemmä tullut kylkiäiskauppaa. No sopiihan se mulle, kun huushollissa kasvaa yksi tulevaisuuden toivo ja hurjapää, joka lumoutuu kaikesta, missä on renkaat alla. Rollaattorista ralliautoon. Potkulauta tosin pysyy seinän vieressä niin kauan, että lapsi on vuorattu joko erilaisilla suojilla ja kypärällä tai sydäntalven toppa-arsenaalilla.

On siis kevät

Kun katsoo ikkunasta ulos tai ajelee yksinään työmatkaa, pyörivät mielessä vain yhden laulun sanat. Laulu on kevät ja esittäjä minä itse. Ulkoilma on niin keväisen näköinen, että se saa jo mielen kaipaamaan laiturille liplattavien laineiden ääreen, rantasaunan nurkkaan nojailemaan, kuivaa omenasiideriä tai puolikuivaa valkoviiniä hörppimään ja metsään kuumaa sammalen tuoksua nuuhkimaan. Keväthän on vain välivaihe kohti kesää. Kevät saa kaipaamaan. Haluamaan vähän enemmän. 

Kuitenkin ulkona on vielä niin kylmä, ettei tunnu alkavalta kesältä. Olen palellut kaksi päivää niin ytimiä myöten, että edes kuuma suihku ja villasukat eivät tunnu poistavan jatkuvaa hytinää. Onko tämä joku talven viimeinen henkäys, viimeinen isku ennen loppua?

Aurinko kuitenkin on jo lämmin, lähes kuumottava, vaikka ilma on hyinen. Myös muut asiat ovat jo alkaneet tehdä tätä kevättä, tulevaa kesää. Yksi selvistä kevään ja kesän merkeistä on lapsen synttärit, meidän kevätesikon. 

Kolme vuotta tuli mittariin muutama viikko sitten. Lapsen vanhenemista on juhlistettu niin neuvolakäynnillä kuin sukulaisille järjestetyillä synttäreillä. Neuvola oli täysi fiasko. Tunnin poika huusi suoria vastalauseita neuvolatädin tehtäviin. ”EN HALUA”, ”EN OSAA”, ”EN TIIÄ”, ”MENNÄÄN POIS”. Mutta täti ei luovuttanut, enkä minä. Neuvottelin neuvottelemasta päästyäni ja ajattelinkin seuraavaksi hakea johonkin europarlamenttiin hommiin. Näillä taidoilla neuvoteltaisiin Suomen maataloudelle tuplatuet. Onko kuitenkin melko viheliäinen tunne, kun tietää, että lapsi on ihan fiksu, nokkela, osaavainen ja tietäväinen tapaus, mutta vastustaa kaikkien, siis KAIKKIEN, taitojensa esittelyä eikä ole tunnistavinaan kissaa. Lisäksi lapsi päättää ensimmäistä kertaa kokeilla juuri neuvolassa, miten kirkuminen vaikuttaa aikuisiin. No sehän vaikuttaa siten, että äiti siirtyy uhkailuun, kiristykseen ja lahjontaan. Ei siis mitään uutta auringon alla. 

Juhlat sen sijaan onnistuivat hyvin! Vieraat tulevat kaukaa keski-Suomesta ja Pohjois-Savosta, joten olemme perinteisesti tarjonneet joka juhlilla ruuan ja kahvit päälle. Joka kerta tarjolla on ollut keittoa; tänä vuonna tarjosimme kasvis-kookossosekeittoa ala mutu&misa. Keitosta tuli hitsin hyvää, mutta reseptiä ei ole laittaa jakoon, sillä keitto nimensä mukaisesti syntyi mutulla ja misalla. Musta tuntuu ja miten sattuu. Kuvaakaan ei ole.  Alla on kuitenkin ranskalaisin viivoin keiton ainesosat, joita voi sitten mutuilla ja misailla oman näkemyksensä mukaan:

    -   perunoita

    -   bataattia 
    -   porkkanaa
    -   sellerin vartta
    -   lanttua
    -   suuret keittojuurekset ja suikalevihannekset (pakasteesta)
    -   kana- ja kasvislientä
    -   1-2 cm tuoretta inkivääriä hienonnettuna
    -   mausteena jeeraa, yrttejä ja tuoretta persiljaa silputtuna
    -   kookoskermaa (kookosmaito on mielestäni liian vetistä ja  ohutta)
   -  ruokakermaa (voi hyvin korvata soijakermalla)

Keiton kaverina tarjoiltiin Suomen paras leipomo -ohjelmastakin tutun PH7-leipomon leipää. Toinen leivistä oli mahtavan, upean, ihan mielettömän hyvän makuista tummaa ja appelsiinista leipää, jossa on hitunen lakritsia. Leipä on saaristolaisleivän tyyppinen, mutta makeampi ja hiukan vahvempi. Sopi MAINIOSTI kevyen keiton kaveriksi.

Koska lapsi on lähestulkoon kokonaan päässyt allergioistaan, tein kakun tänä vuonna hänen omien toiveidensa mukaisesti. Laitoin lapsen käteen Kotilieden ison leivontakirjan, jota hän innolla alkoi selata. Suosikikseen lapsi valitsi Ystävänpäiväkakun (lumikakun)… usko äidin taitoihin oli siis täysin epärealistinen.

Toteutin varsinaisen kakun lapsen valitseman ohjeen mukaan, mutta vaahtokarkkikuorrutuksen ja täydellisten lumihiutalejäljitelmien sijaan päällystin kakun marsipaanilla ja taiteilin tummasta ja valkoisesta suklaasta pajunkissakoristeita. Pari kourallista suklaamunia ympärille ja avot - lapset on aivopesty rakastamaan leipuria.

Kakku onnistui yllättävän hyvin, vaikka pohjana kakussa on ns. sienipohja, joka vaatii kananmunien hurjan pitkää vaahdottamista ja johon lisätään kuumaa vettä vaahdotuksen aikana. Kananmunavaahto kasvoikin kasvamistaan, eikä lopulta mahtunut kulhoon, jossa sitä käsikäyttöisellä vatkaimella vatkasin. Lopputulema: ensi jouluksi ostan itselleni lahjaksi oikean monitoimivatkaimen, joka vatkaa sörsselit keittiön perällä itsekseen ilman, että omia rystysiä tarvitsee uittaa vaahdossa. Koska vaahtoa sitten oli silmämääräisesti kolmen kakun verran, oli kuiva-aineiden sotkeminen vaahdon joukkoon melko haastavaa. Lopputulema: kulhon pohjalle jäi VALTAVA jauhoklöntti, jonka löysin vasta paistetun ja kumotun kakun pinnasta.

Vinkki: jos kakkusi pinnalta löytyy jauhoklöntti, ota imuri ja imuroi jauhot talteen kakun päältä.

Jauhoklöntin poiston jälkeen kakkuun jäi lapsen nyrkin mentävä aukko. Onneksi mies oli valinnut omaksi duunikseen juhlien voileipäkakkujen valmistamisen, joten paahtoleipää löytyi huushollista suurempaankin tarpeeseen. Täytin reiän paahtoleivällä, ja ajattelin, että on onpa sympaattista: kakulla on nyt paikka sydämessä.

Kakusta tuli hyvä, itsesasiassa niin hyvä, että aion tehdä sellaista uudelleenkin, vaikka yleensä tapanani ei ole jämähtää mihinkään tiettyihin resepteihin. Täytteenä kakun välissä oli sekä vaniljaista mustikkarahkaa että sitruunatuorejuustotäytettä. Reseptiä voisi kuitenkin jatkossa varioida: ensi kerralla laitan mustikoiden tilalle vadelmia. Sitruuna tuo niin ihanaa raikkautta ja vastakohtaa marjoille, että se saa pysyä tuollaisenaan. Kakun kostutuksen hoidin reseptin mukaan Spritella, hyvin toimi!

 

Koska kakkuun ei tule kuohukermakuorrutetta, on se ihan helppo tehdä maidottomanakin. Maidottomassa versiossa korvaisin

-         -  kuningatarrahkan mustikkasoijajogurtilla (Alpro) TOSI HYVÄÄ!!

-         -  Vispi-vaahdon vispautuvalla soijavalmisteella

-         -  sitruunatuorejuuston sitruunamehulla maustetulla soijatuorejuustolla

-         -  tumma suklaa maidottomalla tummalla suklaalla (esim. Panda)

-       ONGELMA korvaamisessa on täytteiden kiinteyttäminen niin, että ne pysyvät kakun sisällä. Ohjeen mukaisessa vaniljakastikejauheessa on maitoa, mutta kiinteyttämisen voi varmasti hoitaa myös liivatteella (sulattaa mustikkamehun joukkoon).

Kakkupohjana voi käyttää varmasti hyvin munatonta kakkupohjaa. Tosin munaton pohja kohoaa huonommin kuin monen munan kakkupohja. Koska pohja on saatava leikattua kolmeen osaan, on hyvä varautua erittäin terävällä veitsellä tai yhdellä varapohjalla.

Lisäksi leivoin kahvipöytään myös kaikenmaailmankeksejä, jotka olivat päättämättömyyteni ruumiillistumia. Koska en osannut päättää, teenkö suklaakeksejä, pähkinäisiä keksejä vai marjaisia keksejä, laitoin kaikkea taikinan joukkoon. Reseptinä käytin tätä keksireseptiä. Taikinan joukkoon laitoin lisäksi 

-          80 g tummaa suklaata rouhittuna

-    80 g valkoista suklaata rouhittuna 
(loput suklaista käytin kakun koristeluun)

     0.75 dl suolapähkinöitä rouhittuna

-    0.75 dl kuivattuja karpaloita

Hyviä tuli! Me likes.. ja jokunen kehukin saatiin, joten leipuri kiittää ja suunnittelee jo uusia aluevaltauksia.

Kulutuskulttuuri

Maanantaisessa äidinkielen yo-esseekokeessa oli yhtenä aineistona Kjell Westön teksti Mitä meistä jää jäljelle?, joka käsittelee nykyaikaista tiedonvarastointia ja sen kestävyyttä tulevaisuudessa. Westö pohtii tekstissään laajemminkin nykykulttuuria, ja itse tulkitsen hänen sanomansa niin, että tämän päivän länsimainen kulttuuri perustuu hetkeen. Siihen hetkeen, jota parhaillaan elämme. Emme pohdi kovin syvällisesti tulevaa, mitä meistä tai meiltä jää tulevaisuuden ihmiselle. Tulevaisuuteen toki luotaamme: jatkuvasti syntyy uutta teknologiaa ja vanhaa parannellaan. Pohditaan, millaiseksi teknologia vielä tulevaisuudessa muuttuu ja esimerkiksi opetuksessa pyritään jotenkin ennustamaan, miten teknologiaa vielä hyödynnetään tulevaisuudessa. Itse asiassa katseemme ovat hyvin voimakkaasti tulevassa – mutta siinä samassa, kun tulevaisuus on ohi, siis tätä päivää, kyllästymme siihen ja janoamme jotain uutta. Kun se sama tulevaisuus on eilistä, unohdamme sen. Ja tulevaisuus on eilistä hyvin nopeasti, vain muutamassa vuodessa.

Westö ei pidä lainkaan hyvänä asiana näin nopeaa kehitystä ja tiedon tallennusmuotojen muutosta. Hän  käyttää esimerkkinään muun muassa parinkymmenen vuoden takaisia satelliitin keräämiä tietoja, joita ei nykyteknogialla voida enää lukea. Esimerkkejä löydän omastakin elämästäni. Opiskeluaikanani tein muutaman hyvän esseen ja opetuskokonaisuussuunnitelman, joihin haluaisin nyt palata. Työt ovat kuitenkin korpuilla, enkä ole ainakaan viiteen vuoteen enää kohdannut tietokonetta, jossa olisi korppuasema. Korput ovat hyvässä tallessa ja tiedostot tallessa korpuilla – aika ja teknologian kehitys vain ovat sinetöineet tiedot sellaiseen tallelokeroon, etten enää saa niitä käsiini. Voin vain kuvitella, kuinka vuosisatojen kuluttua ihmiset ovat unohtaneet hautakammioiden, Graalin maljan ja piilotettujen aarteiden etsinnän ja käyttävät saman ajan ja vaivan 2000-luvun tietotallelokeroiden avaamiseen.

Westö pohtii tekstissään, jääkö meistä oikein mitään muistoja jäljelle tuleville sukupolville. Niin musiikki, tekstit kuin elokuvat ovat tällä hetkellä digitaalisessa muodossa – eikä digitaalisuus ole kovin varma ja pitkäkestoinen tallennusmuoto. Mutta siihenhän koko kulttuurimme on pyrkinyt viime vuosina ja vuosikymmeninä – digitaalisuuteen. Se nimittäin sopii parhaiten nykyaikaiseen kulutus- ja kertakäyttökulttuuriimme. Digitalisoitumisen aloittivat pelit. Siinä samassa, kun olohuoneisiin astui Super Mario, päätyivät lautapelit seurakuntakotien ja joidenkin savuisten kuppiloiden hyllyille sekä kirppispöydille. Siellä ne ovat eksoottista ihailutavaraa, joita on mukava kikatellen ja huokaillen kosketella ja herätellä nostalgisia muistoja lapsuus- ja nuoruusvuosilta – ennen digiaikaa. Seuraavaksi digitalisoituivat musiikki ja elokuvat. VHS-video ja C-kasetti tekivät elokuvien katselusta ja musiikin kuuntelusta konkreettista. Koska ne vaurioituivat helposti, niitä tuli käsitellä varoen, jotta ne kestäisivät useita, useita katselu- ja kuuntelukertoja. Kun yksi ja sama kiekko, CD-levy, syrjäytti nuo molemmat tallennusmuodot, jäi kotitalouksiin pyörimään säkeittäin muovijätettä, jolla ei tehnyt enää mitään. Nykyään VHS ja C vain naurattavat, jos niitä kohtaa kirppareilla. Kuka näitä ostaa? Museologi?

CD:n valta kesti vain noin kymmenen vuotta, jos sen katsotaan jo päättyneen. En tiedä, ostaako kukaan muu kuin minä enää levyjä CD-muodossa, mutta kauhulla odotan päivää, kun CD:stäkin tulee pelkkää jätettä. En nimittäin osaa käyttää Spotifya. Kylmiä väreitä herättää myös se päivä, jolloin viimeinenkin elokuvavuokraamo sulkee ovensa. Minulle leffan vuokraaminen on kuitenkin tärkeä vaihe irrottautumisessa työ- ja arkihuolista: oma rento ilta alkaa valmisteluretriitillä, joka etenee ruokakaupan kautta leffavuokraamoon ja viinikauppaan.

Viimeisimpänä digitaaliseen muotoon ovat siirtyneet lehdet ja kirjat. Vaikka en ole kirjojen suurlukija, olen niiden suuri fani. Rakastan kirjan muotoa, sen paketoimista, sen saamista ja sen sivujen plaraamista, yksittäisten sanojen poimimista. Kirja on aina lupaus uudesta kokemuksesta, ehkä jopa uusista oivalluksista, ja siinä tuoksuu aika. Joko mennyt tai tuleva. Kirjahyllyssäni on yksi 150 vuotta vanha teos ja muutama 100 vuotta vanha. En usko, että yksinään kirja, joka on tällä hetkellä verkossa e-kirjana, tulee olemaan luettavissa nykyisessä muodossaan 150 vuoden kuluttua.  

Olen toki itsekin lukenut e-kirjaa, mutta niin vihkiytynyt olen arvostamaan kirjan ikää, että latasin ensimmäiseksi koneelleni Minna Canthia ja Aleksis Kiveä e-kirjana. Niistä tuli yhtäkkiä oudon nykypäiväisiä, helposti saavutettavia. Silti rakastan yhä enemmän sitä tuoksua, joka on 1800-luvulla painetun Kiven kirjan välissä kuin oman läppärini kannen ja näppäimistön välissä.

Westö toteaa, että me nykyihmiset olemme ymmärtäneet, ettei meistä juuri jää muistoja tulevaisuuteen. Siksi pyrimme jättämään lähes epätoivon vallassa itsestämme jälkiä. Tällaista merkkailua ovat niin selfiet, facebookit kuin blogitkin. Luulen silti, ettei tarve toistaa itseään ja tehdä itseään näkyväksi ja kuuluvaksi edellä mainituilla keinoilla johdu välttämättä jokaisen omasta tarpeesta jättää jälkiä. Sen sijaan kyse on massakulttuurista, joka ohjaa itsensä esille tuomiseen. Nämä ovat viestintä- ja kommunikointimuotoja, jotka ovat tulleet kinkereiden, lankapuhelinten, kyläjuhlien ja -talkoiden sekä ystävillä ja naapureilla kyläilemisen tilalle. Ihmiset tarvitsevat peilejä toisista ihmisistä – ovat aina tarvinneet. Peilit kertovat meidän olevan olemassa, reagoivat ajatuksiimme ja tunteisiimme, antavat palautetta ja auttavat muodostamaan kuvaa itsestämme. Kun kasvokkainen kommunikointi on yhä harvempaa, etsimme peilejä mediasta. Niitä siellä on yli oman tarpeen tarjolla. Voi toki olla montaa mieltä siitä, kumpi on terveellisempi vaihtoehto ihmisen identiteetin ja minäkuvan rakentumiselle, Facebook vai naapuri.

Toisaalta kulttuurimme on nykyään hyvin kertakäyttöistä, mikä näkyy niin sisustusbuumeissa, vaatemuodissa, erään ruotsalaisen huonekaluvalmistajajätin tuotteissa, mobiililaitteissa kuin teknologian tuotekehittelyssä. Aina ne kodinkoneet pamahtavat kerralla. Ennen  aikaväli vain oli 25 vuotta, nykyään se on viisi vuotta. Erityisen hyvin kertakäyttöisyys näkyy mediassa. Toki aina median tuotteet ovat olleet ohitse kiitäviä: päivän lehti on aina ollut seuraavana päivänä vanha ja television tultua sen ohjelmat olivat yhden katselukerran jälkeen historiaa ja menetettyjä. Nykyään media vain suoltaa sisältöä paljon enemmän kuin aikaisemmin ja tämän tietotulvan vuoksi tekstit vanhenevat mediassa pian. Ainakin niiden kiinnostavuus laskee jo muutaman päivän päästä ilmestymisestä. Jos Facebookia ei päivitä kuukauteen, joku voi luulla toisen jo päässeen päiviltään. Jos blogiin ei kirjoita viikkoon, menettää se jo muutaman lukijan. Jos julkkikset eivät twiittaa mitään muutamaan viikkoon, ovat he joko tyystin pettäneet faninsa, joutuneet katkolle tai tekevät projektia, joka ei selvästi kestä päivänvaloa. Fanittamisen kohde voi unohtua jo viikossa, jos uusia kuvia tai keikka-/levytyskuulumisia ei ala ilmestyä sosiaaliseen mediaan.

Toisaalta median kertakäyttöisyys myös laskee julkaisukynnystä. Ei haittaa, vaikka mokaisikin mediassa, koska se unohtuu päivässä, viimeistään kolmessa. Ja ainahan epäonnistuneet sisällöt voi poistaa (tai voi ainakin luulla poistaneensa). Jos on antanut väärän kuvan itsestään Facebookissa, voi profiilinsa poistaa ja aloittaa puolen vuoden päästä puhtaalta pöydältä. Samanlainen itsensä kierrättäminen, deletoiminen, tehdasasetusten palauttaminen ja kaikenlainen retusoiminen ei onnistunut sata vuotta sitten. Silloin tuli oppia sietämään itseään sellaisena, millaisen kuvan on alusta pitäen naapureilleen ja läheisilleen alkanut.

Ei turhaan vanha sanonta kuulu ”Silloin vanhoina hyvinä aikoina”. Aina nykyajasta on oltu huolissaan. Nykyaika on aina ollut radikaalia, erilaista, pelottavaa. Tulevaisuuskuvat ovat aina heijastelleet pimeyttä ja ongelmia, mutta aurinko on yhä taivaalla. Ennenkin on eletty aikoja, ettei tietoa ole jäänyt talteen ja se on kadonnut ihmisten mukana – emme voi edes arvata, millainen maailma on todellisuudessa historiassamme ollut. Ehkä jotain todella ratkaisevaa, hienoa ja käsittämätöntä on jäänyt tallentumatta tähän päivään. Uskon kuitenkin siihen, että mikä on todella tarpeen siirtää tuleville jälkipolville, se tulee siirtymään. Niin kuin tulentekotaito, penisilliini ja kirjoitustaito ovat siirtyneet.