Löydöksiä, löydöksiä

Tämä kesä on ollut kokonaisuudessaan enemmän tai vähemmän völjyilyä erinäisten paikkojen välillä. Joko lapsen kanssa on pyöritty lähiseuduilla ja palattu illaksi kotiin tai käyty mökkeilemässä ja palattu lyhyen roadtripin jälkeen taas "kaupunkiin". Ihanaa tällaisessa stressittömässä lähiseutulomailussa on ollut se, että on tullut tutkittua niin läheltä kuin hieman kauempaakin paikkoja, joissa ei töiden lomassa tule käytyä, koska ne eivät ole tarpeeksi kiinnostavia ja siksi vaivan arvoisia. Toisaalta nyt minulla on ollut aikaa myös koluta nettiä läpi ja tehdä siellä löytöjä: mielenkiintoisia nettisivuja, nettikauppoja ja nettikirppareita. Koska jostakin täysin käsittämättömästä ja selittämättömästä syystä kotona ei enää jakseta kiinnostua löydöistäni, on innostus pakko purkaa tätä kautta.

Löytö#1 on vanha mutta erittäin iskemättömässä ja siksi siistissä kunnossa oleva verho/pöytäliina. Löysin kankaan erään mansikkapitäjän keskellä komeilevasta huonekalukauppa-huutokauppa-kirpputorilta. Sain aika pitkälle itse määritellä kankaan hinnan, joten maksoin siitä viisi euroa. Mielestäni täysin hintansa väärti, sillä kangas on laadukasta ja paksua, rypistymätöntä (no okei, onhan siinä muutama ryppy) ja kuten sanottu, haalistumaton ja tahraton. Kangas oli vieläpä valmiiksi ommeltu, ja koko natsaa täydellisesti meidän ruokapöydän kanssa. Seuraaviin juhliin on siis liina valmiina. Vielä pitäisi keksiä jotakin juhlittavaa. Ei luulisi olevan ongelma minulle...

Löytö#1

Löytö#2 on nettisivusto, jonka nimen olen kuullut jo vuosia sitten, mutta jonka kanssa tuli tehtyä lähempää tuttavuutta vasta tänä kesänä. Sivusto on nimeltään Etsy.com ja toimintaperiaate on - mikäli olen sen oikein ymmärtänyt - että uuden ja vanhan tavaran myyjät (lähinnä käsityöläiset) ympäri maailmaa voivat lisätä oman sivunsa ("profiilinsa") ja tuoteluettelonsa sivustolle. Myynnissä on vaatetta, sisustusroinaa, kankaita, tyynynpäällisiä, huonekaluja, koruja, lamppuja... Ilmeisesti vielä paljon muutakin, mutta itse olen ehtinyt tutustua lähemmin vasta tuohon sisustusartefaktipuoleen. Vaikka tuotteiden selaaminen ja löytöjen tekeminen ympäri maailmaa on sivustolla tehty naurettavan helpoksi, kannattaa muistaa, että tilattaessa yhdeltä samalta myyjältä saa kamat samaan pakettiin ja kulkemaan samoilla postimaksuilla. Välillä tämä meinaa unohtua, kun yhdellä jenkillä on myynnissä maailman kaunein sohvatyyny ja kahden hiiren klikkauksen jälkeen löytyy tyynylle korvaamaton pari Saksasta. Kassalla huomaan, 15 euron tyynyjen hintaan lisätään 18 euron toimituskulut/tyyny. Ehkä ei sittenkään... Onhan noi entisetkin vielä ihan metkat.

Ehdin tosin tehdä jo yhdet lamppuostokset sivustolla. Tilasin Thaimaasta kaksi koristevalaisinta, niin sanottua pallonauhaa. Paketti tuli viikossa, tosin kotiin asti kahdessa, koska meinasin unohtaa pakun postiin. Nyt on toinen nauhoista viritelty keittiöön kaapin päälle, toinen menee yläkertaan. Pallonauhat on tosi hauskat ja luovat pehmeää, veikeän leikkisää tunnelmavaloa tilaan illan tullen. Värivaihtoehtoja ja erilaisia värien yhdistelmiä oli myyjällä tarjolla useita kymmeniä, mutta päädyin kokovalkoiseen ja valko-musta-harmaaseen, sillä ne eivät näyttäneet pahalta silloinkaan, kun valot ovat pois päältä. Esimerkiksi oranssi tai vaaleansininen pallonauha olisi sopinut vain lastenhuoneeseen sammutettuna. Näihin olen tyytyväinen, ja ehkä tilaan näitä joskus lisääkin, esim. lahjaksi jollekulle.

Löytö#2

Löytä#3 on löytö tältä päivältä ja löydetty (no niin, nyt lorahti pissaa selkään. Poika tuli näyttämään kädestä pitäen, miten hieno pissi tuli pottaan. Otteet ovat hieman hiomattomat ja potta hankala kantaa. Kävin kyllä heittämässä pissaisen paidan pyykkiin, en tässä kirjoittele virtsat niskassa, mutta ajatus hieman etoo ja kakoo edelleen) läheisestä kierrätyskeskuksesta. Löytö on pikkuinen laukku, joka lähtee kanssani ensi perjantaina hummailemaan. Hintaa veskalla oli hieman liikaa (3€) mutta yritän elää asian kanssa. Koska en päässyt tänä kesänä(kään) Summer sound -festareille, olis tarkoitus lähteä kokemaan jatkot Tallinkille vai Siljalle vai mikä se nyt olikaan. Onhan ne varmasti aika teinimeiningit siellä laivalla, mutta lähestyvä 30 maaginen raja on tainnut tehdä sen, että on pakko hieman todistella itselleen, etten ole ihan käpy vielä. Kun on koettu meiningit laivalla, voi olla taas ihan tyytyväinen siihen, että on jo niin lähellä kolmeekymmentä.

Löytö#3 käy kalukukkaronakin

Tältä äiti sitten näyttää, kun uutta laukkuaan käyttää.

Löytö#4 on se kuuluisia VIIMEINKIN-löytö. Ehdin alkukesästä kirjoitella, että etsin päiväpeitolle ja muulle ylimääräiselle pehmukkeelle vanhaa koria, jossa niitä voisi säilöä suurimman osan vuorokaudesta. Makkarin lattialla ne ovat alkaneet kerätä jo melko komeaa kenneliä ympärilleen, joten jatkosijoituspaikan löytyminen on ollut todellinen ongelma. Eräs iltapäiväretkeily Tikkurilassa tuotti viimein tulosta. Näin torilla pomppulinnan ja vein jälkikasvun viemään pomppulinnaneitsyytensä. Lapsen kimpoillessa pehmeässä huoneessa puolelta toiselle huomasin, että pomppiksen takana pidetään torikirpparia, ja ihan siinä nenäni edessä komeili juuri passeli kori. Kun lapsi oli saanut 15 minuutin kimpoilun jälkeen tarpeekseen, kävelin ostamaan lapselle pillimehun ja itselleni kyseisen korin. Hintaa oli juuri laskettu viiteen euroon, joten tinkaamisen varaa ei enää ollut. Mutta korikin on osoittautunut hintansa väärtiksi, sillä kenneli on siirtynyt keskeltä lattiaa sängyn alle ja muualle huoneistoon. Poissa silmistä, poissa mielestä.

Löytö#4

Näin onnistuneiden löytöjen jälkeen on mieli hyvä, voissa paistettu ehta materialisti kun olen. Palkitsevia kesäpäiviä teillekin! :)

Sitoutumiskammoisen sidontayritys

Olen luonteeltani vapaa sielu siinä mielessä, etten pidä, että minua sidotaan liian tiukasti ja liian pitkäksi aikaa johonkin asiaan. Siis en pidä siitä, että minut sidotaan. Itse saatan kyllä ottaa vastaan pitkiäkin projekteja, jotka vaativat sitoutumista. Tai no, yksi heikkouksistani on kesken jättäminen, joten en oikeastaan ole kovin hyvä sitoutumaan niihinkään projekteihin. 

Perusluonteeseeni kuuluu, että jokin projekti, ajatus tai aikomus on koko ajan kesken. Olen aina ollut hyvä aloittamaan, mutta lopetushommat jää helposti vaiheeseen. Siitä kertovat niin monet ostetut, saadut ja kirjastosta lainatut kirjat, joista on taitettu sivun yläreuna sadannen sivun paikkeilla. Taipumuksesta keskeneräisyyteen kertovat puoliksi juodut kylmät kahvimukit tv:n päällä, takapihalla, yöpöydällä, pesuhuoneessa, lastenhuoneen lattialla. Samasta kyvyttömyydestä viedä asioita loppuun asti kertovat myös juurikasvu, nurkkaan tuettu kangaspino ompelukoneen päällä, verhojen ompelemattomat alareunat ja eteisessä lojuvat roskispussit.

Toisaalta kaiken tämän taustalla on myös malttamattomuus olla aloittamatta jotain uutta, vaikka edelliset projektit olisivat vielä kesken. Kun keksi hyvän idean tai suunnitelman, on toteutuksen asteelle siirryttävä heti ellei välittömästi. Hätäisyydestä kärsii sitten sekä stressaantunut mieli että projektin lopputulos.

En myöskään pidä roikkuvista ihmisistä, sillä en usko, että osaisin itse sitoutua ihmisiin yhtä tiiviisti. En usko, että pitäisin siitäkään, jos roikkuja on kasvi. No nyt on kuitenkin päässyt niin käymään.

Jokaisella meistä on varmastikin lista asioista, joita haluaisi joskus kokeilla. Yksi minun listani asioista on ollut bonzaipuun kasvattaminen. Tiedän että se on haastavaa. Se on vaikeampaa kuin orkidean saaminen kukkimaan. Se on sitovampaa kuin tomaatin kasvattaminen, tai oikeastaan minkään muun tuntemani kasvin elättäminen. Ja nyt minulla on sellainen, koska nyt siihen on paras hetki. On kesä ja minulla on ollut vain aikaa.

Kaunis bonzainini vaatii, että kastelen sitä joka päivä alkuillasta. Bonzainini rakastaa suihkuttelua, eli minun on annettava sille suihkut sumutepullolla mieluiten usein, mutta ei kuitenkaan silloin, kun aurinko osuu lehtiin. Puu vaatii valoisimman kohdan asunnossamme, joten kaikki muut siis siirtyköön pois tieltä. Vaikka aamuaurinko paistaa kuumasti sisään, kaihtimia ei suljeta, koska on bonzainini valokylpyjen aika. Talvella joudun mahdollisesti hankkimaan sille aivan oman lampun, jotta sen henki pihisisi tässä 80-luvun lopun pimeässä, kolkossa rivitalossa. Kun lähdemme reissuun, joko otan puuni mukaan tai hankin sille hoitopaikan, ellen halua sanoa sille välittömiä hyvästejä. Viime mökkireissun ajan puu oli hoidossa mummolassa, ja erittäin hyvässä hoidossa olikin. Se tuli takas kotio uusien nuppujen kanssa.

Luotto on tällä hetkellä kova. Kyllä minä tuon puun elätän. Huomasin jo, että puu silminnähden nautti pienestä sadevesikylvystä, kun laitoin sen pihamaalle pienoisen tulvan iskiessä tänne Vantaalle. Onneksi en unohtanut sitä ulos, tällä kertaa. En tiedä, onko tämä bonzai minulle kahden kuukauden, puolen vuoden vai monen vuoden projekti, mutta nyt se tuo minulle kovasti iloa eikä ole tuntunut vielä lainkaan liian sitovalta...

Raivostuttava lapsi

Jokainenhan meistä äideistä haluaisi olla mahdollisimman hyvä äiti lapselleen: ymmärtäväinen mutta luja, joustava mutta rajat asettava, pehmeä mutta vahva. Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, ei äitinä oleminen ole aina yhtä simppelisti tehty kuin sanottu. Välillä tulee - tai oikeastaan melko usein - hetkiä, jolloin käyttäytyy kuin olisi itse lapsi. Pinna ei anna ollenkaan periksi, volyymit nousevat turhan korkealla sadasosasekunneissa ja hampaat kiristyvät niin että leuka pullistelee. "Ei" lipsahtaa suusta useammin kuin olisi tarpeen ja oma ruumiinkieli on toisinaan liioitellun päättäväinen. On hetkiä, jolloin äiti ei jaksa enää yhtään.

Kasvatusalan ammattilaisena minun pitäisi jo hieman tietää, kuinka nuorisoa käsitellään kiukkutilanteissa. Usein työpaikalla homma hoituukin melko siististi, mutta kotona kasvattajasta kuoriutuu naiivi ja lyhytpinnainen, kaikki pyhät hyvän äitiyden ohjeet unohtanut mutzilla.

Tänään olen taas ollut ei ihan niin pätevä kasvattaja ja ei aivan niin ymmärtäväinen äiti. Niin niin, takana on kyllä jälleen kerran hermoja hellinyt mökkireissu. Kaukana kaikesta arkisesta oli helppo hymyillä ja olla mukava. Vaikka mökillä riitti puuhaa aina kukkalaatikon rakentelusta maton pesuun, ruuan laittoon ja erään karkailevan kaksivuotiaan kaitsemiseen, tuntui, kuin pari ikävuotta ja noin viisi huoliryppyä olisi pyyhitty pois. Vaikutukset eivät kuitenkaan kantaneet tähän päivään, sillä lomailusta huolimatta olen tuntenut tänään hyvin selvästi Ä niin kuin ärtymystä.

On raivostuttavaa, kun lapsi heittelee hiekkalaatikolla hiekkaa muiden leikkijöiden päälle. On vieläkin raivostuttavampaa, kun sama lapsi heittää hiekat toisen lapsen silmään, joka vain yrittää ottaa kaivurin väkisin omani kädestä. Tämä ei tietenkään pelkästään riitä lisäämään äidin lämpöjä valmiiksi helteisessä kelissä varjottoman leikkipuiston hiekkalaatikolla. Kaikkein raivostuttavinta on nimittäin poistua lapsen kanssa puistosta "ostetaan jätskiä" -mantran saattelemana. Mantra soi taukoamatta niin kauan kuin kärrytellään kauppaan, tehdään ostoksia ja päästään kassalle. Tuossa vaiheessa volyymi on noussut hitaasti ja sävy muuttunut kehotuksesta vaatimuksen kautta käskyksi. Kun jätskiä ei tällä(kään) kertaa osteta, on pettymys kassan toisessa päässä melko käsin kosketeltava ja korvin kuultava. Kiitos, kassaneidit, kiitos, kanssaostajat. Nuo ilmeet ovat minulle jo tuttuja, turha näyttää vihaiselta, säälivältä, ahdistuneelta, ärsyyntyneeltä tai murhanhimoiselta. Näyttäisipä joku joskus kateelliselta, sillä saattaisi olla jo jonkinlaista tehoa.

Kun puistosta ja kaupasta on päästy kotiin, pistää lapsi uutta pökköä pesään. Nälkä on puistoreissulla päässyt kurnimaan, joten ruoanlaitosta tehdään mahdollisimman hidas ja haasteellinen maasto-EK myös nälkäiselle äidille. Sipulin, porkkanoiden ja kesäkurpitsan kuorintaa ja pilkkomista voi seurata ainoastaan äidin sylistä. Äiti ei yleensä usko tätä kerrasta, vaan joutuu maksamaan tyhmyydestään hauis- ja pakaraprässillä nostellessaan 12-kiloista kakaraa lattialta syliin. (Alan olla aika pro yhden käden ruuanlaittaja). Sylistä tahdotaan pois vasta kun äiti on saanut veden keitettyä ja heitettyä pastat kattilaan. Silloin nimittäin halutaan itse sekoittamaan ja maistelemaan kiehuvaa, puoliraakaa pastaa. Itku pärähtää, jos mutsi ei heti anna. Ruoka syödään melkein kypsänä, sillä jos ruoka olisi saanut kypsyä kunnolla, olisi yksi kattaus "nosteltu" nälkäraivossa pöydältä lattialle. Myslipatukkako? Joo ei.

Kun lautanen on vihdoin tyhjä noin viiden ketsupinlisäyksen jälkeen, on taas hyvä mieli, noin viisi minuuttia. Siinä ajassa ehtii just ehkä tehdä pissit pottaan tai melkein pottaan ja aloittaa uuden leikin sohvalla. Sitten tippuu traktorin peräkärry lattialle tai hinausauton lava ei yksinkertaisesta toimintaperiaatteestaan huolimatta toimi, ja onkin aivan sopiva hetki päräyttää pienet huutoraivarit, heitellä loputkin lelut lattialle ja vaatia tuttia. Äiti syökööt joskus toiste, nyt lapsi nukkumaan. Jos sängyssä ei tarvitse tapella, on luvassa muutaman tunnin riidaton tauko. Ja hiljaisuus! God I love those minutes!

Toisinaan autuaat kaksi tuntia typistyy vain noin 20 minuutiksi, jolloin voi samantien "Äitii, heränny!" -kutsun kuultuaan luvata itselleen armottoman loppupäivän. Luvassa on kiukkua, huutoa ja haukkumista, autojen heittelyä, leikkikavereiden läpsimistä, syömättömyyttä, tutin vinkumista, isin raapimista, ei- ja joo-vastauksia, joo- ja ei-vastauksia samoihin kysymyksiin sekä mikä parasta: mahdottomuus saada lasta nukahtamaan näin negatiivisen päivän päätteeksi.

Nyt hieman mietityttää, että minkälaiseen soijaan olenkaan itseni upottanut. Mutta toisaalta, jokainen äiti ja isi tietää, että nämä raivostuttavat hetket ei koskaan tule yksin. Niiden lomassa ja rinnalla kulkee aina yhtä monta hyvää hetkeä. On hymyä, naurua, kiitosta, olehyvää ja anteeksipyyntöä, pissoja pottaan ja paidan riisumista ihan itse. On ehkä yksi rekka äitin kukkapenkissä, mutta on myös tunkiolle salaa kannettu kuollut kukka ja kasteluaikomuksessa vesipisteelle kiikutettu kastelukannu. On luultavasti myös pöytään tilsitty leipä ja vesimeloniviipale sekä pöydällä pötköttävä maitolasi, mutta on myös hali ja pusu.

Lopulta elämä uhmaikäisen (äidiltään geeninsä perineen) raivopään kanssa on joko aivan ihanaa tai kamalaa - riippuen omasta asenteesta. Riippuu nääs siitä, näkeekö sen maitolasin puoliksi tyhjänä vai puoliksi täytenä, onko lattialle lirahtanut pissa potasta menetetty vai vaipasta voitettu pissa tai onko tyhmä äiti lapsen ilkeyttä vai keino itsenäistyä ja irtautua. No, aina omassa asenteessa ei ole kehumista. Kuten tänään ei ollut. Mutta huomenna sitten ruoka on ajoissa pöydässä ja päikkäreiden aikaan kämpässä on hiirenhiljaista.

Mummolatunnelmaa

Savon kutsu on näin kesäaikaan kaikkein voimakkaimmillaan. Täällä sitä taas ollaan, tuhansien järvien maan siellä kaikkein järvirikkaimmissa maisemissa. Täällä, lähellä omaa kotikontuani ja täällä, missä on lapseni toinen mummola, avomieheni lapsuudenkoti. Paikkakunta on pieni ja idyllinen maalaispitäjä, ei kaupunkia nähnytkään, mutta melkoisen kotoisa kirkonkylä, jonka asukkaat ovat ihmeellisen sisukkaita. He ovat nimittäin päättäneet saattaa pikku pitäjän maailmankartalle ja vaikuttaisi siltä, ettei operaatiossa juuri kaihdeta keinoja.

Tämän pitäjän asukkaat ovat omastaan ylpeitä, ja he ovat vieneet kylänsä huudellen pienoiskoossa Helsinkiin Kansalaistorille esille. Tältä kylältä on peräisin Salli-satulatuoli ja pari kuuluisaa kirjailijaa. Tällä kylällä keikkailee nuorten yrittäjien pyörittämässä kuppilassa Suomen kuuluisimmat musiikkiviihteen nimet. Ensi viikolla  PMMP, sitten Jukka Poika. Tämä on kylä, jonka asukkaista kolmannes ajaa järkevästi mutta ei kovin intohimoisesti Skodalla (tieto perustuu empiiriseen havainnointiin). Tämän kylän asukkaat osaavat kyllä nauraa, mutta eivät juuri itselleen. Juuristaan nämä pitävät kiinni, vaikka välillä tuntuu, että osa juurista ja kylän historiasta on pakko olla legendaa, kylänmiesten kännissä laulamia, myyttisiä kansansatuja. Tällä kylällä ei nuorella ole juuri tulevaisuutta, ellei ala pyörittää sukunsa yritystä, maatilaa tai perusta omaa (tai ala opettaa). Tämän kylän miesten yleisin kuolinsyy on joko hukkuminen kesällä, hukkuminen talvella tai kännissä puuta päin ajaminen. Tämä on kylä, jossa synnytään tai kuollaan, harvemmin molempia.

Kylän Maalaistori tarjoaa iloa täkäläisille ja sikäläisille. Huono keli ja pyhäpäivä pitivät asiakasmäärät maltillisena.

Joku olj lähtennä.

Kylillä tapahtuu. Kunnan oma "kotisivu" aivan kylän ytimessä, pääväylän varressa.

Tämä pitäjä on joskus ollut Suomen suurimpia. Vanha lisänimi pitäjällä onkin "emäpitäjä". Vieruspaikkakuntalaisena huumoria on revitty nimenomaan imperfektimuodosta: Pitäjä OLI emäpitäjä 1500-luvulla, mutta nyt se on asukasluvultaan yksi Pohjois-Savon pienimpiä. Mutta eipä käy kieltäminen; luontohan täällä on kaunista, järvet kahtapuolta ja Marimekon pieni myymäläkin löytyy. Tosin hautausmaan sijainti kylän keskustassa kylän pääraitin vierellä on... noh, sarkastinen, eikä se herättele pelkästään positiivisia väreitä. Pysyypähän elämän realiteetit paremmin mielessä, kun pojjaat lähtööpi perjantaiyönä kylille tyttöjä kahtommaan viritetyllä mopolla pelekkä kohvin lippis ilmaa halakoen.

No, tämä kylä on yksi hieman hiomaton helmi Suomen kartalla monien muiden kaltaistensa joukossa.

Vaikka kylä on maalainen, tämä mummola sijaitsee mukavasti kylän kinthaalla, joten kauppaan on lyhyempi matka kuin meillä siellä etelässä. Ja täällä mieli selvästi lepää. Täällä meillä jokaisella on omat rutiinimme, joilla rennon mielen saavutamme. Itselleni rento mieli irtoaa naistenlehtien ja sisustuslehtien kimpussa, joita selaillessa usein vierähtää ja kierähtää viikonloppu poikineen. Sen verran harvakseltaan tänne pääsee, että tuoreita lehtiä on aina ehtinyt kertyä vino pino. Ne ommiun makkuun!

Näin kesäaikaan myös pihamaalla samoilu, siis nurmella lorvailu, pihakeinussa röhnöttäminen ja marjapensaiden kourinta on aivan erityisen herkkua kiristyneille hermoille. Koska tulen itse suuren maalaistalon pihamaalta, marjapensaat (niin karviaiset, vertit kuin musta ja punaiset) tuovat tuoksuillaan aina suuren kasan lapsuusmuistoja mieleen. Siksi marjojen ihailu ja syönti kuuluvat myös rituaaleihini. Pakkasmarjoja olen aina inhonnut, sillä pakkasessa mansikoista tulee pahanmakuisia ja kirpeitä, puolukoista mahottoman happamia ja mustikoista mauttomia. Siispä syön marjat lähes pelkästään tuoreina ja pensaasta suuhun -filosofialla, sillä marjojen keräily on myös melko inhottavaa. Kiitos ja näkemiin hampaiden kiilteille, ei tämä herkuttelu kuitenkaan kauaa kestä.

Jos meidän mökin pihalla tuoksuu lämmin havumetsä ja järvituuli (yleensä kesäaikaan myös mäntysuopa ja huussi), tämän mummolan takapihalla tuoksuvat valtavat kukkapensaat, yrtit, joista voimakkaimpana basilika, tomaatit sekä omenapuut. Piha on pienestä alastaan huolimatta otettu täydellisesti haltuun - ainakin istutusten näkökulmasta. Äidin näkökulmasta se ei ole pelkästään positiivinen asia, sillä minne tahansa 23-numeroinen kenkä astuu tai pallo lentää, on alla joko pioni, lilja, joku muu kukka (niiden muiden nimistä ei ole pienintäkään käryä) tai metsämansikkahalme. Tuhoa syntyy, häpeä kasvaa ja viulun kielet kiristyy.

Työmies

Huumaava basilika <3

Karvainen mato yrittää ehtiä ompulle ennen syöjiä.

Hiljainen ja hapekas maalaisilma tunnetusti raukaisee ja pehmittää näemmä myös kaksi ja puolivuotiaan nuorukaisen. Kun kello löi yhdeksää ja pojalle varovasti ehdotettiin nukkumista, hän hihkaisi "Joo, nukkumaan!", pinkaisi juoksuun kohti makuuhuonetta ja kiljui mennessään "Hyvää yötä!" Nukahtaminen kesti ennätykselliset muutama minuuttia. Olisinpa saanut kyseisen videolle. Voisin tuskaisina iltoina pyörittää nauhaa itselleni sen sijaan, että hakkaisin päätäni verille pihakuuseen.

Oikeastaan täällä ollessa alan yleensä kaivata jo syksyä, sillä täällä puolukat maistuvat parhaalta. Ja ne puolukat löytyvät parhaiten erään hiekkatien varresta matkalla erään suuren, vanhan maalaistilan pihaan (parhaita marjapaikkojahan ei bruukata paljastaa). Harmi vain, että tuo perillinen on juuri puolukoille allerginen.

Noh, pian kutsuvat taas kerran mökkimaisemat ja sitten taas kerran etelä. Elämä on, mutta onneksi tämä karkulaismieli tykkää vähän reissaamisesta.

Lapsuus on pieniä asioita

Lapsena oleminen on siitä kovin ihmeellistä, että sekä ilot että surut ovat kovin pieniä, varsinkin näin ison ihmisen näkökulmasta katsottuna. En tarkoita, etteikö iloa ja surua olisi - niitä on usein enemmän kuin pienen ihmisen kantti sillä hetkellä kestää - vaan tarkoitan, että ilon ja usein myös surun aiheet syntyvät aikuisesta melko yksinkertaisilta tuntuvista asioista. Kun olen kesän ajan viettänyt enemmän ja vähemmän lomalta tuntuvaa aikaa pian kaksi ja puoli vuotiaan poikani kanssa, olen huomannut, että kauneus ja nautinto ovat ihan pikkuriikkisissäkin asioissa. Niihin vain täytyy malttaa keskittyä ja kiinnittää huomiota. Tuntuu jopa siltä, että lapsen mieli on niin puhdas, että se haluaa nähdä uuden ilon lähes joka vilkaisulla ympärillään. Kyynisyyden kärpänen ei ole vielä ehtinyt puraista.

Muistan itsekin omasta lapsuudestani muutamia lähes sietämättömän suuren ilon hetkiä, jotka syntyivät ei niinkään uusista leluista tai matkoista tai muista valtavista asioista, vaan ihan perusjutuista. Onni oli seistä sateella räystään alla ja juosta talon ympäri niin kovaa kuin pääsi. Oli myös tosi huikeaa rakentaa tuoleista ja huovista maja parvekkeelle, viedä sinne sarjakuvalehti ja syödä piilossa vähän karkkia. Kun äiti huusi syömään, en vastannut mitään, olinhan piilossa ja täysin salassa muulta maailmalta. Muistan yhä majan tunkkaisen tuoksun kuumalla parvekkeen muovimatolla - se on hieno tuoksu, joka tuo mieleen pelkästään hyvää! Toinen vatsanpohjassa yhä tuntuva kokemus lapsuudesta on, kun pakkasin reppuuni eväät, leipää ja mehua, ja karkasin kotoa. Lähdin kohti metsää ja kävelin niin pitkälle, ettei taloa enää näkynyt puiden lomasta. Kukaan ei ehkä ollut nähnyt lähtemistäni, joten saisin karata kauas ennen kuin minusta huolestuttaisiin. Kiersin sakeassa metsässä (kuitenkin koko ajan tutulla alueella pysytellen) tontin toiselle reunalle, jossa huomasin, että onhan tässä jo oltu karkuteillä tarpeeksi. Söin eväät siinä paikassa ja lompsin kotiin. Äiti kertoi vuosia myöhemmin nähneensä karkureissuni - eipä ottanut tuolloin puheeksi. Mutta se vapaudentunne oli huikaiseva!

Myös kolmas lapsuuden suuri muistoni liittyy metsään. Nimittäin tontin rajalla olevan sakean sekametsän keskellä oli ojien muodostama pienempi neliön mutoinen alue, jossa kasvillisuus tuntui poikkeavan muusta metsän kasvillisuudesta. Luulen, että muutos johtui siitä, että alueella oli kaatunut maahan muutamia isoja koivuja lahoamaan ja auringon säteet pääsivät pläntille paremmin kuin muualla metsässä. Aurinko sai valkovuokot kukkimaan, saniaiset kasvamaan kauniin vihreinä ja sammalet loistamaan päivänvalossa. Pläntin tunnelma oli kuin suoraan satukirjan linnanmetsästä, jossa jänikset osaavat puhua ja linnut ovat pulleita kuin pullasorsat. Viihdyin tuolla pläntillä muutaman kesän pitkiäkin aikoja, "raivasin plänttiä", eli kannoin puista tippuneita oksia pois ja söin eväitä. Pläntti oli oma taikametsäni, jossa kaikki haaveet saivat hetken elää.

Olin pienenä aikomoinen luonnonlapsi, joka johtui siitä, että asuimme aivan maaseudulla eikä naapuritaloissa ollut juuri samanikäisiä lapsia. Totuin leikkimään yksin ja yleensä aina leikkipaikka löytyi metsästä. Joskus olen ollut katkera, että oma lapseni on parhaillaan kasvamassa kaupunkilaislapseksi. Pelkään, ettei hän opi kuuntelemaan luontoa ja lintuja tai käyttämään mielikuvitustaan synnyttäessään leikkiä tyhjästä - kaupungin puistoissa kun kaikki virikkeet ja välineet on annettu valmiina. Mutta sitten olen huomannut, miten rikas mielikuvitus lapsellani on ja kuinka paljon hän nauttii suurista leikkipuistoista ja toisten lasten seurasta. Joinakin hetkinä olen ollut katkera, etten itse ole koskaan lapsuudessani päässyt isoihin puistoihin leikkimään.

Ja sitten olen huomannut, että vaikka lapseni saa paljon asioita valmiina, myös hänen ilonsa syntyvät aivan pienen pienistä asioista. Kesäaikaan olemme vihdoin laajentaneet reviiriämme Helsinkiin asti. Muutama viikko sitten kävimme Korkeasaaressa, eilen puolestaan tsekkasimme Tall ships race -purjealukset Hietalahdessa.

Näiden retkien ehdottomia kohokohtia ovat olleet (ei eläimet tai korkeat mastot) linja-auto-, juna-, metro- ja laivamatkat. Julkisen liikenteen dösät hakkaavat nykyään mennen tullen äidin auton (satoi tai paistoi) ja junalla pitäisi ajella joka päivä huolimatta siitä, että juna-asemalle on meiltä vähintään 20 minuutin matka. Matkan päämäärällä ei ole väliä, kunhan mennään junalla. Metromatkat ja laivamatkat ovat olleet lapselle niin huikeita juttuja, että kyydissä naama vetäytyy peruslukemille ja silmät on suuret kuin säikähtäneellä pupulla. Jännitys on käsin kosketeltava ja voin melkein sieluni silmin nähdä ja kuulla, miten lapsi tarkkailee jokaista pienintäkin ääntä ja yksityiskohtaa, imee ajatuksia ja ideoita omiin leikkeihinsä ja varastoi materiaalia seuraavan yön uniin. (Muistan toki itsekin vielä ensimmäisen metromatkani. Olihan se melkoista!)

Olimme vasta muutaman päivän kesämökillä Pohjois-Savossa (siellä sukujuhlissa, joista aiemmin puhuin). Nautimme ajattomuudesta ja lämpimän metsän ja havun tuoksusta, pehmeästä hiekasta ja ja pyöreistä kivistä jalan alla, järvivedestä ja pesuista rantasaunassa sekä grillimakkarasta kalliolla ja aamuista, kun ulkohommat alkavat heti, kun puuro on syöty.

Mökillä olo oli lopulta niin voidetta haavoille, että päätimme lapsen kanssa jäädä Savoon vielä muutamaksi lisäpäiväksi. Kesäpäivät mökillä olivat varmasti lapselle yhä suurta nautintoa kuin minulle. Ja mikä parasta, lapsi löysi jälleen onnen niin pienistä asioista, että elämä alkoi tuntua mökillä täydellisen helpolta ja vaivattomalta. Mustikat olivat vasta kypsyneet mökkiä ympäröivän metsän mättäisiin, joten mättäillä istuessa meni yhteensä useita, useita tunteja. Naama ja kakka olivat tietysti väriltään istuntojen mukaiset.

 Myös metsä innoitti leikkimään välillä pöllöä, välillä apinaa, sitten taas paloautoa (tavallisia näkyjä Pohjois-Savon metsissä). Suuri riemu repesi myös suuresta hiekkakasasta, joka on tuotu mökin nurkalle kaksivuotiaita viihdyttämään (jotta eivät olisi koko aikaa hyppelemässä kalliolta järveen). Mutta kaikista suurin ilo syntyi kuitenkin kivien heittelystä, sammakkohypyistä ja käsipohja-treeneistä auringon lämmittämässä rantavedessä.

Vielä joku aika sitten pelkäsin tulevaa kesää kaksivuotiaan pojan kanssa. Muistan joskus kuulleeni joltakin, joka oli kuullut lastenlääkärin sanovan, että jokainen kymmenen vuotiaaksi ehtinyt poika on suoranainen ihme. Joku on puolestaan joskus heittänyt, että parivuotiaana pojat ovat pahimmillaan. Stressitöntä kesää siis minulle! Mutta tämä kesä onkin osoittanut, miten antoisaa elämä on nimenomaan parivuotiaan pikku pojan kanssa. Nyt muistan, miten pienen pienet asiat muodostavat pala palalta kokonaisen, lähes sietämättömän kivan elämän.

Maidoton ja munaton mustikkajuustokakku (täh?)

Olen jo pitkään odottanut, että pääsen laittamaan erään bravuurireseptini tänne. Olen pantannut ohjetta, sillä kuva on puuttunut. Nyt sain sitten senkin.

Resepti on tuorejuustottoman juustokakun ohje, jonka olen itse säveltänyt kokemuksen ja kokeilujen kautta. Kun ihmiseltä kielletään maito ja kananmunat, juuri niitä alkaa tehdä mieli, vaikkei koskaan ole ollutkaan mikään fanaattinen maidon ja munan kuluttaja. Mutta kun elämässä yleensä haluaa sitä mitä ei saa. Siksi lapsen allergiat ovat tehneet minusta suuren juustokakkuvinkujan. Tekisi mieli kokeilla kaikenlaisia uusia, eksoottisia ja varmasti maistuvia juustisreseptejä. Kokeilla Baileys-juustokakkua, lime-valkosuklaa-mansikkajuustokakkua, suklaajuustokakkua tai tehdä kerrankin koko juustokakku uunissa, jolloin se vaatisi myös kananmunaa. Juustokakkuhimoni yltyi alkukesästä voittamattomaksi, joten päätin uskaltaa kokeilla vaihtoehtoista juustokakkua ja tehdä sen täysin munattomana ja maidottomana.

Tämän juustokakun "juusto" on soijatuorejuustoa, joka maistuu purkista nuolaistuna melkoisesti soijalta (yäk!). Mutta kun täytteen maustaa tuhdisti, ei soijaista sivumakua huomaa lainkaan. Juuston joukkoon sekoitettava Apro Soyan airy & creamy -vaahto ei maistu juuri miltään, se tuo ainoastaan samettisen rakenteen täytteeseen. Olen tehnyt kakkua muutamaan otteeseen ja yhtä poikkeusta lukuunottamatta aina mustikasta. Kerran kokeilin ohjeesta myös hedelmäistä versiota, eli laitoin täytteeseen purkin persikkapilttiä, säilykepersikan paloja ja päällystin kakun hedelmäpilttikiilteellä.
Hedelmäinen maku jäi kuitenkin melko vienoksi eikä onnistunut piilottamaan soijan makua (yäk!). Hedelmätäyte onnistuisi varmasti paremmin esim. mangosta, jolloin juuston ja kerman joukkoon voisi sotkea mangopilttiä ja/tai itse soseutettua mangoa (tosi ihana ja täyteläinen maku!). Tällöin kiilteen voisi tehdä esim. mango-appelsiinimehusta. Valitettavasti perilliseni on allerginen mangollekin, joten kyseistä kakkua ei tulla näkemään meidän pöydässä.

Mustikkasoijajuustokakku

Pohja:

n. 200 g Digestive-keksejä hienonnettuna

n. 100 g pehmeää margariiniä (sininen Keiju on maidoton)

Täyte:

1 prk Alpro Soya airy & creamy soijakermavaahtoa

1 prk maustamatonta soijatuorejuustoa

1 sokeria

1 tl vanilliinisokeria

1 prk mustikkapilttiä tai 1, 5 dl itse soseutettua mustikkaa 

6 liivatelehteä

0,5 dl marjamehua

(1-2 dl tuoreita, kiinteitä mustikoita tai jäisiä, ehjiä pakastemustikoita)

Päälle:

1 prk mustikkapilttiä

3 liivatelehteä

1,5 dl marjamehua

 

TAI

Päälle:

tuoreita mustikoita niin paljon, että mustikat peittävät kakun

2 dl vettä

1 dl hyytelösokeria

Hienonna keksit ja sekoita (käsin) pehmeä rasva keksimurujen joukkoon. Painele keksi-rasvaseos irtopohjavuoan pohjalle (pohjan voi ensin peittää leivinpaperilla. "Lukitse" leivinpaperi pohjan ja reunojen väliin). Laita pohja jääkaappiin kovenemaan. 

Laita liivatelehdet kylmään veteen. Valmista täyte vaahdottamalla ensin kerma kiinteäksi vaahdoksi. Lisää vaahdon joukkoon tuorejuusto, sokerit ja mustikkasose ja sekoita hyvin niin, että tuorejuusto pehmentyy. Lämmitä marjamehu kuumaksi ja sulata liivatelehdet mehun joukkoon. Valuta sitten neste ohuena vanana täytteen joukkoon koko ajan huolella vatkaten. Halutetessasi voit lopuksi lisätä täytteen joukkoon kiinteitä mustikoita. Sekoita mustikat varovasti käännellen tasaisesti täytteen joukkoon. Kaada täyte vuokaan pohjan päälle ja tasoita pinta. Laita kakku muutamaksi tunniksi (väh. 2 tuntia) jääkaappiin hyytymään.

Jos käytät kakun päällä mehukiillettä, lämmitä marjamehu ja mehuun sekoitettu piltti kuumaksi. Sekoita mehun joukkoon kylmässä vedessä pehmitetyt liivatelehdet. Anna kiilteen jäähtyä hetki ja kaada varovasti hyvin hyytyneen juustomassan päälle. Kiille sulattaa nopeasti hyytyneen juuston, joten tämä työvaihe vaatii tarkkuutta ja yleensä myös pari perkelettä. Laita kakku lopuksi hyytymään jääkaappiin vähintään pariksi tunniksi tai yön yli.

Jos käytät kakun päällä tuoreita marjoja ja vesikiillettä, aloita asettelemalla marjat kakun päälle. Valmista sitten kiille sokeripaketissa olevan ohjeen mukaan. Kun kiille on hieman jäähtynyt, valuta se varovasti mustikoiden päälle. Kaikkea kiillemäärää ei välttämättä tarvitse käyttää. Kiilteen määrää riippuu mustikoiden määrästä. Laita kakku jääkaappiin hyytymään joksikin aikaa.

 PS. Jos laitat juustomassan joukkoon pakastettuja mustikoita, pidä huoli, etteivät mustikat päästä ollenkaan nestettä. Muuten massasta tulee ruma, kun neste jää hyytyneen massan sisään "mustikkavesi-ilmapalloiksi".



Toivottavasti ohjeesta on joskus jollekin munatonta ja maidotonta leivontaa vielä vierastavalle leipojalle iloa. Meillä kakku on ainakin maistunut sekä allergisille että allergiattomille! Ja mustikat tuntuvat olevan mieleinen täyte varsinkin lapsen makuun... Itsehän tekisin kakun mieluiten Baileys-likööristä ja tummasta suklaasta, mutta multa ei taideta kysyä. 

Onnea ja onnea

Onni on uusi harrastus ja parempi fiilis, parempi kunto ja parempi ruuansulatus! Hylkeen tuhoamisprojektini on alkanut kantaa hedelmää, sillä muutaman viikon ahkeran salin asiakkaana olemisen seurauksena kunto on lähtenyt selvästi kohenemaan ja olo virkistymään. Mitään kiloja ei ole tippunut, mutta se ei ollutkaan tämän projektin varsinainen tavoite. Tärkeintä on kohottaa kuntoa ja saada sitä myöten lisää energiaa ja puhtia päivään, parantaa ryhtiä ja niskahartiaseudun hyvinvointia sekä tietysti päästä eroon ylimääräisestä turvaläskikerroksesta keskivartalon seudulla.

Olen huomannut itselleni toimivimmaksi salikomboksi tunnin oma treeni sekä jokin rentouttava, keskivartalon lihasten hallintaa kehittävä tunti. Omaehtoinen salipyrähdykseni sisältää edelleen Pandoran tuhoamista, mutta nyt jo selvästi tavoitteellisempana. Fillaroin, jos fillarin telkusta tulee jotain hyvää, muuten viihdekeskuksen polkeminen tuntuu jokseenkin teeskentelyltä ja fiinistelyltä. Ei siinä oikeasti hiki tule. Tai jos tuleekin, fillariin integroitu tuuletinjärjestelmä puhaltaa hikipisarat otsalta alta aikayksikön.

Kokovartalon vitkutuslaitteesta siirryn yleensä hyvän hien ja maitohapoissa kärvistelevien raajojeni kanssa kuntosalin lihaskuntolaitteisiin, joista alan jo hallita yli 50 %. Ylpistyneenä suomalaisena en ole voinut pyytää apua laitteiden käyttöön, joten yritän tiirailla muita laitteiden käyttäjiä, jotta voisin itse pikku hiljaa laajentaa laitevalikoimaani. (Minusta tuntuu, että laitevalikoima on hieman monipuolistunut ja uudistunut viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana... ei ne siellä lapsuuden kotikunnassa näin vaikean teknisiä olleet..) Toistokertani ovat nousseet 8 toistosta 12 toistoon, ja sarjojakin teen vähintään kolme. Jotain on siis todella tapahtunut, sillä lihakseni eivät enää huuda hoosiannaa kaiken tämän jälkeen, vaan voin vielä nautiskella treenin päällle joogasta tai core-tunnista. Ehkä en ole aivan vielä saavuttanut henkistä tasapainoa ja seestyneen rauhan tilaa joogatunneilla, mutta matkalla ollaan. Koska minussa loisii pieni valittaja, on pakko vähän valittaa. Nimittäin se spinnig siinä viereisessä salissa... ei armias, voisiko joku tehdä temput kaikille Tauskin levyille.

Tällä hetkellä olen sataprosenttisen tyytyväinen kesäprojektini tämänhetkiseen tilaan. Mieli on hyvä ja tulokset ovat jo nähtävissä! Salikorttikaan ei tunnu enää niin kalliilta. Kunhan työt kuukauden päästä alkavat, voi ajatus olla jo aivan toinen...

Onneakin on luultavasti luvassa, sillä tänään, ehkä toisen kerran elämäni aikana löysin nelilehtisen apilan takapihalta. Onnea on aivan selvästi luvassa, sillä apilanlehti osui "aivan vahingossa" silmään nopealla silmäyksellä auringossa palaneeseen nurmeen. Tällä kertaa löytäminen ei vaatinut onnenetsintää ja viiden sadan lehden kääntämistä. Milläköhän tavalla se onni tällä kertaa potkii?

Trukkilavasohvaprojektini seisoo tällä hetkellä hieman jäissä tuossa pihaterassillamme. Malttamattomana ostin jo Jyskistä päälliset, mutta eilisen rankkasateen aikana tietoisuuteeni iski hieman liian voimalla se kylmä fakta, etten ole käsitellyt raakalaudesta kasattuja lavojani vielä millään tavalla.

Rautakaupassa huomasin, että vaha on aivan liian tyyris vaihtoehto minun kukkarolleni, kun kyseessä on kuitenkin vain trukkilavat eikä esimerkiksi olohuoneen lattia. Pihi minussa alkoikin heti kitsastelemaan, ja päädyin ostamaan tarjouslakkaa, kelohongan värisenä. Hieman tuo valinta näemmä vielä kaivelee, sillä purkki odottaa eteisessä koskemattomana. En tiedä, pitäisikö vain sipaista lakka pintaan vai sittenkin vaihtaa purkki valkoiseen maaliin. Lakka halpa, valkoinen maali kaunis ja ajaton. Mielipiteitä? Lakkaa ei ollut tarjolla valkeankuultavana, se olisi ollut taas se kuuluisa kompromissiratkaisu kahden hyvän vaihtoehdon välillä. Tämä nyt ei ole mitenkään uutta.. kahden välillä seilaaminen on minulle tuttuakin tutumpaa. Pässinpää ja himskutan jäärä olen, mutta en silti osaa tehdä valintaa.. 

Onnea on lisäksi vielä sekin, että viikonlopulla pieni suuri sukumme taas vihdoin kokoontuu yhden mökin tontille. Parhaimmillaan sisaruskatraamme välissä on yli 600 kilometriä, joten kaikki yhteen tuovat kokoontumisajot ovat erittäin, erittäin harvinaisia. Tällä kertaa kokoonnumme äitini syntymäpäivän merkeissä (vaikka synttärit olivat ja menivät helmikuussa), mutta koska ilman verukkeita on vaikea saada kaikki kokoon, on pyöreät synttärit mitä mainioin keino päästä sukujuhlimaan. Viikonlopulla siis pohjoissavolainen mustikansininen mökki täyttyy monenkirjavasta ja kaikenikäisestä kansasta, joka nauraa hassusti, muistuttaa päivä päivältä enemmän toisiaan, ei sylkäise jätskikuppiin ja rakastaa hyvää ruokaa!

Jälleennäkemisten ja ihanien tapaamisten viikonloppua kaikille!

Lazy day

Välillä on kiva vaan olla tekemättä yhtään mitään. Istua löllöttää ja seurata sivusta, mitä muut tekevät. Tiedän, että lapsiperheissä se on yhtään totuutta kärjistämättä mahdotonta, sillä koko ajan tapahtuu kaikkea, itsestä riippumatta. Siihen kaikkeen on pakko ottaa osaa ennemmin tai myöhemmin, sillä muuten hajoaa kämppä ja tulee ruumiita.

Mutta välillä meille perheellisillekin suodaan tällainen mahdollisuus, ja se se vasta hyvältä tuntuu. Laiskottelu nimittäin. Ei sitä opiskelijanplanttuja ymmärtänytkään, miten hyvältä jouten olo ja tekemättömyys voi vielä joskus tuntua. Miten terassilla norkoilu voi tuntua oikeasti terapeuttiselta tai miten kaduilla haahuilu voi olla parasta, mitä vapaa-aika voi tarjota. Kun on voittanut lotossa lapsiperheen arjen, on käsittämätöntä, miten alkaa kaivata ja arvostaa juuri niitä asioita, jotka ennen perhettä tuntuivat ajan ja elämän hukkaan heittämiseltä tai selkärangattomalta.

Minäkin sain tällaisen laiskan päivän. Äiti lupasi jo viime viikolla, että ensi viikolla saan yhden lapsesta vapaan päivän. Voin tehdä yksin mitä haluan. "Vapaapäivinäni" lähden aina Helsinkiin laahustamaan. Käyn paikoissa, joissa näen kauniita asioita (esim. Marimekko, pienet ja sympaattiset erikoisliikkeet, kirppikset), menen johonkin kahvilaan ja tilaan hintalappuun katsomatta sitä, mikä näyttää vastustamattomimmalta ja yritän eksyä ihmisten sekaan. Eksyminen onnistuu yleensä parhaiten kauppatorilla tai Aleksanterinkadulla. Yritän olla yhtä aikaa näyttämättä turistilta ja  samaistumatta helsinkiläisten kilpajuoksuun.

Lapsuuden ystäväni sattui juuri parahiksi tulemaan kesälomareissulle tänne etelään, joten pääsinkin viettämään lapsetonta laiskuuttani hyvässä seurassa! Kahvilassa ja terassilla istuskelu tuntui heti astetta luonnollisemmalta ajatukselta (yksin istuminen on aina yhtä extremeä. Kuinka näyttää rennolta ja tyytyväiseltä kuitenkaan näyttämättä yksinäiseltä tai seuraa hakevalta?). En tiedä, oudoksuvatko muut yksin istuvaa kahvittelijaa tai siiderin litkijää. Itselle se on hieman vieraantuntuista ja on todella vaatinut opettelua. Silti olen pitänyt kiinni ajatuksesta, että "lomapäivinäni" yrittäisin olla yksin - toisinaan se on vaikeaa, toisinaan se on juuri se, mitä tarvitsen.

Aloitimmekin ystäväni kanssa lapsettoman päivän aamupalalla Esplanadin kahvilassa ihanilla täytetyillä croissanteilla ja puolitetulla mansikkarahkapullalla. Ei herramunjee! En todellakaan osaa nyt kuvitella yhtään parempaa, toteutettavissa olevaa tapaa aloittaa aamu kuin herkutellen Espan terassilla lämpimässä auringonpaisteessa. Croissant oli ehkä parasta ikinä!! (Konteksti voi vaikuttaa tulkintaan.)

Verkkaisten ja nautiskelevien aamukahvien jälkeen suuntasimme hieman shoppailemaan, sitten taas terassille. Valitsimme mahdollisimman hektisen ympäristön eli Kolmen sepän patsaan vieressä sijaitsevan terassin. Olimme terassilla ensimmäiset "alkoholistit", mutta tällaisena päivänä aikainen siiderikään ei tunnu moraalisaarnan arvoiselta. Kylmät juomat aivan vilinän ytimessä olivat niin meitä - olemme molemmat ihmisten tuijottajia (ehkä muutama arvosteleva ja ihasteleva kommenttikin irtosi). Taas jaksoimme hieman kierrellä alennusmyyntien sekamelskassa, kunnes löysimme Kampin takaa, Tennispalatsin edestä jälleen viihtyisän terden. Kahvia vaan koneeseen, sitten siideriä. Kuuntelimme ympärillä olevien ihmisten tarinoita. Yksi nuori pari oli selvästi ensimmäisillä tai toisilla treffeillään, eikä mies ymmärtänyt tarjota naiselle sidukkaa vaan tämä joutui hakemaan itse omansa. Eräs perhe ei puolestaan vaihtanut kuin muutaman huolella valitun sanan koko yhteisen limpparihetken aikana. Ihmisiä sivusta seuratessa ei tietenkään voi olla arvostelematta nykyistä katumuotia saati suomalaisten terveydentilaa. Sitten taas ruodimme ja punnitsimme omaa elämäämme.

Aivan yllättäen kello näytti viittä, vaikka tuntui, ettemme oikeastaan olleet ehtineet mitään päivän aikana. Tai no, oikeastaan juuri se olikin tarkoituksemme. Tuntui hyvin harvinaiselta herkulta istua välillä aivan hiljaa keskellä vilinää ja olla ottamatta siihen osaa, unohtaa oma kiire ja velvollisuudet. Vetäytyä, olla sivusta katsoja ja vaihtaa hieman alkoholin huurruttamia mielipiteitä in good old company! Oli myös ihanaa syödä vähän ja epäterveellisesti ja ruuan sijaan täyttää nälkäinen vatsa makealla siiderillä, joka ei oikeastaan maistukaan niin kauhean hyvältä. Nyt voi hyvin olla taas vuoden ilman sitäkin.

Loma ei olekaan pitkään aikaan tuntunut näin lomalta.

Ihan munatonta

Pitkään on mieltä rassannut munattoman ja maidottoman kääretortun tekeminen. Kääretorttutaikinaanhan laitetaan parhaimmillaan jopa neljä kananmunaa - kuinka sellaisen taikinan voi saada onnistumaan ilman kananmunaa?

Etsin internetistä kaksi eri munattoman käärärin ohjetta ja niitä yhdistellen tein omani. Ensi testaus tunnin jääkaapissa seisseestä kääretortusta oli oikein hyvä! Oma sovellukseni kahdesta eri reseptistä on alla. Kuva tulee sitten, kun kääretorttu on laitettu tarjolle vanhempieni kahvipöytään.

Munaton ja maidoton unelmakääretorttu
(4-5 herkuttelijalle)

Pohja:

1,5 dl sokeria

2,5 dl vehnäjauhoja

0,5 dl tummaa kaakaojauhetta

2 tl leivinjauhetta

2 tl vaniljasokeria

1 dl soijamaitoa

1 dl säilykepersikoiden lientä (säästä loput kostutukseen)

0,5 dl sulatettua sinistä Keijua

Täyte:

1 prk Alpro Soya airy & creamy soijavalmistetta vaahdotettuna

säilykepersikoita pieneksi pilkottuna

tummaa suklaata rouhittuna (Pandan hurmaava tumma on maidotonta)

2 tl vaniljasokeria
sokeria oman maun mukaan, itse jätin kokonaan pois

Sekoita pohjan kuivat aineet hyvin keskenään. Sekoita soijamaito, säilykemehu ja sulatettu rasva toisiinsa. Lisää neste jauhojen joukkoon. Kääntele ainekset nopeasti sekaisin, älä kuitenkaan sekoita taikinaa voimakkaasti tai vatkaten. Levitä uunipellille ja paista 225 asteessa 8-10 minuuttia. Kumoa kypsä pohja sokeroidulle leivinpaperille. Anna jäähtyä hetki. Valmista sillä välin täyte.

Huom! Jos pohjan reunat ovat uunissa kuivahtaneet, leikkaa terävällä veitsellä hieman jäähtyneestä pohjasta kuivuneet reunat pois.

Vatkaa soijavalmiste kiinteäksi vaahdoksi. Lisää joukkoon sokeri, persikat  sekä suklaarouhe (ja sokeria oman mielen mukaan). Kostuta hieman pohjaa esim. säilykepersikoiden liemellä. Lisää täyte pohjan päälle. Vaikka näyttää siltä, että täytettä olisi vaikka naapureille antaa, niin ainakin itse tykkään kääretortuista, joissa on runsaasti ihanaa täytettä! Jos kaikki täyte ei kuitenkaan mene, voi lopun napsia parempiin suihin kokkauspalkaksi. Kierrä torttu sitten tiiviiksi rullaksi leivinpaperin avulla. Jätä sauma alapuolelle ja nosta käärö tarjoiluastiassa jääkaappiin hetkeksi jalostumaan. 

Ps. Kääretorttu maistui syöjille hyvin. Ensimmäisellä tekokerralla käytin tortun välissä säilykeaprikoosia, mutta toisella kerralla huomasin, että säilykepersikka on huomattavasti maistuvampi ja kosteampi vaihtoehto. Suosin siis jatkossakin persikkaa suklaarouheen parina! Tietenkin, jos tuoreita mansikoita olisi tarjolla, paras täyte tulisi mansikanpaloista ja suklaa- tai ranskanpastillirouheesta. Jos lapselle sopisi mango, voisi sekin olla melko maukas täytevaihtari. :)

Ainiin! Kun lapsi huomasi, että pöydässä on taas herkkua tarjolla, halusi hän välttämättä laulaa onnittelulaulun. Pulmaksi meinasi muodostua, kenelle laulu luriteltaisiin. Onneksi mäyräkoiramme Santtu täyttää vuosia 12. päivä, eli oli oikeastaan ihan paikallaan hieman juhlistaa koiran synttäreitä. Valitettavasti itse sankari sai tyytyä yhteislauluun ja syöttiksen ympärille tipahtaneisiin muruihin. Paijauksia hän kuitenkin toivoi saavansa senkin edestä...

Roggista pukkaa

Nyt ei ehdi kirjoittaa. Mutta silti on pakko vähän fiilistellä. Hurahdin kuin hullu piimään erään ystäväni trukkilavaulkosohvaan. Sellainen oli saatava. No nyt on sitten omallakin pihalla trukkilavakyhäelmä (kiitos, Tipi ja Tipin antelias naapuri!). Enhän malttanut olla kokoamatta omaa sohvaa, vaikka lavojen viimeistely, kuten maalaus tai vahaus, vielä uupuu eikä pehmusteitakaan ole (Jos vanhat ennusmerkit pitävät paikkansa, niin huomenna on). Anna malttamattomalle jokin kiva asia, mitä odottaa, niin se ei todellakaan odota.

Inspiraatiokuvia on internet puolillaan, sillä joku muukin on keikahtanut trukkilavakalusteiden suuntaan. Tähän olen poiminut yhden, joka muistuttaa pitkälti ajatusta siitä, mitä omalle terdelle on syntymässä. Mitään näin viimeisteltyä ei ole luvassa, varmasti kotikutoisuus ja oman käden kosketus tulevat paistamaan sohvastani. Mutta oma kuva sitten, kun roggis on valmis!

Lisää kuvatekstiKuvan lähde: http://souliina.blogspot.fi/2013/03/tekaise-itse.html

Rentouttavaa ja luovaa viikonloppua!

Jees päivä

Niin ärsyttävältä ja kliseeltä kuin se kuulostaakin, niin tämä päivä on ollut sellainen, josta jää pitkäksi aikaa kiva mieli. Huonosti nukuttu ja lyhyeksi jäänyt yö ei enteillyt paskaa päivää vaan kivoja kokemuksia ja yhteisiä juttuja.

Näin kesälomalla olemme erään 2-vuotiaan herrasmiehen kanssa ottaneet tavoitteeksemme lähteä joka aamu kymmenen aikaan liikenteeseen, mennä milloin minnekin, tehdä jotain kivaa, yleensä käydä jätskillä ja tulla sitten kotiin syömään ja nukkumaan päikkärit - yleensä aina vähintään tunnin myöhässä normaalista aikataulusta. Tähän mennessä olemme kolunneet kaikki lähialueen asutuskeskukset, kuten Tikkurilan, Korson ja Koivukylän vain muutaman mainitakseni.  Alueen kirpparit on katsottu melko monesti, puistot nähty ja käyty ehkä liiankin monesti ja junasta ja bussista on haettu vaihtelua ja jännitystä aamupäiviin. Mutta Keravalla ei olla vielä ehditty käymään - niinpä sinne mentiin tänään.

Hieman kyseenalaisesta maineestaan huolimatta pidän Keravasta. Se on kaikista käymistämme asutuskeskuksista kaikkein viihtyisimmän oloinen ja lapsiystävällisin. Vaikka keskustan alue on pieni, kivoja pikkuruisia puistoalueita on paljon, tori keskellä kaikkea on elävä ja lapsille on parikin näkemisen ja kokemisen arvoista juttua aivan keskustassa. Lisäksi keskustassa on isompi huonekalukirppis, jota en itse jätä koskaan käymättä - paitsi tänään. Lähdimme tällä kertaa autolla liikenteeseen, sillä juna-asemalle on meiltä melko karvas kävelymatka. Asemmalle asti päästyämme meinaa sitruunat olla molempien naamataulujen paikalla. Pitkä kävely vie muutenkin liikaa aikaa tiukasta aikataulusta. Tällä kertaa auto koitui onneksemme, sillä päätin lähteä etsimään heinäsuovasta neulaa ja Keravan keskustan ulkopuolelta kirpparia. Yksi löytyikin, Lähetystori Fida ja sieltä pari tosi hyvää löytöä. Herra automies löysi täysin yllättäen itselleen kaksi autoa, Falckin hinurin ja L&T:n roska-auton. Firmoilla on väliä...

Itsekään en jäänyt hyvää ilman, sillä löysin tosi hyväkuntoisen teaklipaston (?). Pienen ja söpön ja halvan. Se ei vaadi lainkaan laittoa, vaan on säilynyt hienosti.

Lisäksi löysin lasipullon, johon päätyy bambu, joka päätyy yöpöydälleni. Olen jostakin lukenut, että makuuhuoneessa kantsisi suosia viherkasveja, koska ne ovat luonnon ilmanraikastimia. Riittävän monta huonekasvia vastaa yhtä mekaanista ilmanraikastinta (mikä on riittävän monta?). Yksi rikkaruohokasveihin luokiteltava viherkasvi meidän makkarista jo löytyy, mutta se ei selvästikään riitä, sillä toisinaan aamuisin ilmanlaatu on lähes lusikoitava. On tietysti melko epäsuomalaista aloittaa tuo makkarin viheriöittäminen bambulla (tai oikeammin jollain vehkalajikkeella), mutta pulloon saa niin heikosti muunlaisia ajoittaisen unohtamisen sallivia viherkasveja viriteltyä. Ja pullo vie niin kivan vähän tilaa.

Fidan vaihdoimme sitten Aurinkomäen leikkipuistoon, jossa kiipeily osoittautui yllättäen extremeurheiluksi, kun varsinaisen kiipeilijän ei tehnyt mieli päästää L&T:n autosta hetkeksikään irti. Äidin sykkeet saatiin pariin otteeseen niin hyvin nousuun, että leikkipuistovierailu jäi tänä päivänä lyhyeksi. Kun kotiin emme voineet suoraan puistosta palata, (aina ei voi onnistua: muistin kotiavaimen juuri kun lukko napsahti takanani kiinni), oli onni, että mummolan pakkasesta löytyi juuri sopivasti porkkanapihvit pojalle ja ahvenkukkoa äidille. Ruokittuina ja hyvin leikittyinä oli ilo palata taas omaan kotiin vara-avaimella.

Onnistuneen päivän täydensin tänään ensimmäisellä Jooga Flow -tunnilla. Ajattelin, että nyt mennään kokeilemaan jotain ihan uutta, silläkin uhalla, että menee tunti ihan tahvoiluksi. Mutta mitä vielä! Tuttua huttuahan se oli, sillä liikesarja oli sama, jota viime kesänä Korsossa minulle ohjattiin, hieman eri nimellä vain. Raajojani ylös alas venytellessäni tunsin itseni jo vähintään kreikkalaiseksi jumalattareksi tai samuraiksi, kunnes ymmärsin avata silmäni ja näin koko komeuden peilistä.

(Flow jooga on siis joogaa, jossa liikesarjassa mennään liikkeestä toiseen rauhallisen sisään, ulos -hengityksen rytmissä. Musiikki taustalla luo tunnelmaa, ei rytmiä - ja tuo mieleen välillä tosi hyviä elokuvamusiikkiviboja)

Tunnilla tuli jotenkin tosi maailmaa syleilevä olo. Mistä se johtuu? Ehkä siitä mielikuvasta, joka joogaan on totuttu yhdistämään: joogaa harrastavat täydellisen mielenrauhan ja tasapainon saavuttaneet aasialais- tai amerikkalaistaustaiset ihmiset suurissa, aurinkoisissa puistoissa kukkivien kirsikkapuiden alla. Seesteisyys on käsinkosketeltava. Jopa ilmansaasteet ovat väistyneet tuolta puistopläntiltä tuoksi yhdeksi tunniksi, jonka ihmiset uhraavat mielenrauhalle. Joku on ehkä tulkinnut, että kyseessä on maailman rauhan synnyttäminen, mutta kyllä se on vain sitä, että ihminen pystyy hetkeksi unohtamaan ikuiset kysymykset, kuten "Mitä tänään syötäisiin?" Itsellä puistoefektin saavuttamiseen meni hetkinen, sillä aivan seinän takana karjui melko hyvät keuhkot omaava nainen, jolla taisi jyllätä jo vahvat adrenaliinit elimistössä: "Kiivetkää, kiivetkää, tulkaa, tulkaa, tänne asti vaan, kyllä jaksaa, vielä, vielä...". Kyseessä oli sisäpyöräilytunti.

No, flow joogasta voisi tulla uusi hyvä ystäväni. Suosittelen...

Äitinä olemisesta

Olen pitkin aamua funtsinut, mistä tänään kirjoittaisin. Pientä syyhyä aiheuttavia aiheita olisi niin paljon, mutta mikään ei ole omien kokemusten kautta noussut eilen tai tänään ylitse muiden. Onnistumisia keittiössä ei ole tullut, eikä maailma ole muutenkaan mullistunut vuorokauden sisällä. Mielessä polttelisi yksi monenkirjava ja jatkuvasta kulutuksesta kärsivä aihe, nimittäin äitiys, mutta se on toisaalta niin raflaava, etten tiedä, onko nyt paukkuja tarttua siihen. Toisaalta voisin aloittaa nyt, katsoa mihin päädyn ja jatkaa toiste, kun ajatus jalostuu..

Äitiydestä minulla ei varsinaisesti ole mitään erityisen erityistä sanottavaa.

Ja sitten on sanottavaa niin paljon, etteivät ne sanat mahdu minnekään, vaikka suomen kielen sanat ovat lyhimmillään kahden kirjaimen pituisia.

Äitiys. Yleensä se ei ala lapsen ensi hengenvedosta, vaan se on alkanut jo kauan ennen sitä. Joillakin äitiys tuntuisi alkavan jo ennen kuin tikku näyttää kahta punaista viivaa tai plussaa tai sinistä viivaa. Äitiyden rajoja ei voi piirtää, vaan ne täytyy kokea. Siksi on täysin yksillöllistä, milloin kukin äidiksi tuleva, tahtova tai jo äidiksi tullut alkaa kokea äitiyttä. On myös täysin yksilöllistä, miltä äitiys tuntuu, miten sen kokee. Mitään valmista sisältöä sille ei kenenkään pitäisi määritellä, vaan jokainen äiti kokee omalla tavallaan äitiytensä. Aina voidaan maalata katuun keskitie, jonka lähettyvillä liikkuvat variaatiot äitiydestä tulkitaan meidän kulttuurissamme hyväksi äitiydeksi. Kauempaa keskiviivaa kulkevat äitiyden mallit on silloin helmpompi tuomita ja niitä voi osoitella sormella, käyttää huonona esimerkkinä ja hyvän äitiyden vertailukohtana. Mutta on ollut aikoja, on edelleen paikkoja, joissa hyvän äitiyden keskiviiva piirrettään aivan toiseen kohtaan katua, kuin mihin se 2010-luvun Suomessa sijoitetaan.

Äitiys on siis kulttuurisidonnaista. Siihen kasvetaan ja sosiaalistutaan. Mallit ja opit peritään mahdollisesti omalta äidiltä tai siskolta. Tai sitten tehdään kaikki toisin. Kuva hyvästä äitiydestä muokkautuu kasvatusihanteiden, uusien tutkimuksien, oppimiskäsityksien, uusien oppien ja muoti-ilmiöiden myötä.

No keitä sitten ovat ne, jotka konkreettisella tasolla määrittävät ja puhuvat sanoiksi hyvän äitiyden kriteeristön? Ne ovat juuri niitä itsejään, äitejä nimittäin. Ei ole yhtä suurta äitiä, joka antaisi meille mallin toimia ja olla. Edes äiti Amma ei ole tainnut puuttua äitiyteen millään tavalla. On vain me äidit, jotka luemme vauvalehtiä ja keskustelupalstoja, uusimpia tutkimuksia ja kasvatusoppaita, tutustumme kasvatusgurujen ja erilaisten intoilijoiden oppeihin - ja vertailemme. Keräämme vertaistukea, liittoudumme, innostumme - ja vertailemme. Kokoonnumme perhekahviloihin, perhepiireihin, leikkipuistoihin, muskareihin ja pihamaille, vaihdamme ajatuksia, neuvoja ja idiksiä - ja vertailemme.

Olen tuntenut erittäin hyvän äitiyden raskaan hengityksen niskassani koko oman äitiyteni ajan. Ympärilläni on pyörinyt monia lähestulkoon täydellisen äitiyden esikuvia. Kasvattajia on suvussa enemmän kuin insinöörejä tai hoitajia. On täydellisen omistautuvia äitejä ja toisaalta on myös uraäitejä, jotka väsymättä ovat yhdistäneet lapsiperheen arjen ja omassa työssä etenemisen. Oman odotuksen aikana tuntui vaikealta löytää oman äitiyden malli, sillä valmiit mallit tuntuivat jo kättelyssä hyvin haastavilta - eikä lainkaan minunlaisiltani.

Parhaiten ehkä löysinkin oman äitiyteni sulkemalla silmät ja korvat. En ottanut vaikutteita. En pakottautunut, en lähtenyt mihinkään mukaan, mikä ei lähtenyt liikkeelle minusta itsestäni. Pyrin olemaan vertailematta (ei onnistunut), yritin jatkaa omaa elämääni tavalla, jolla olin sitä siihenkin asti elänyt - nyt vain lapsen kanssa. Ja kuten sanottu, niin löysin oman tapani olla äiti.

Olen ollut kirppariäiti, mutta hermoni ja paneutumiseni eivät ole riittäneet kestovaippailuun tai kantoliinailuun. Yhtä trikoopipoa lukuunottamatta en ole ommellut lapselleni mitään enkä ole edes kiinnostunut neulomisesta. En ole ollut tutteliäiti tai valmisruokaäiti, sillä lapseni ei ole pystynyt niitä syömään. Olisin varmasti ollut, jos lapseni ei olisi ollut kaikelle allerginen. Olin vasten neuvolan ohjeita keskustelupalstaäiti, joka diagnosoi aivan oikein lapsellaan maitoallergian yhden reilun pulautuksen perusteella. Olen ollut epäkypsä imeväisikäisen vauvan äiti, joka on juonut joskus saunasiiderin, mutta olen myös äiti, joka ei juuri ole jättänyt lastaan yökylään. Olen menettänyt malttini naurettavan pienistä asioista enkä ole nähnyt kaikkia onnettomuuspaikkoja. En ole antanut lapselleni mehua tai jäätelöä ennen kahden vuoden ikää, en karkkeja vieläkään, mutta nakkeja ja jugurttia olemme syöneet reilusti yli sallitun. Olen ostanut lapsen turvakaukalot käytettynä ja laskenut lapsen paljain jaloin kadulle. Olen antanut sen syödä multaisilla käsillä. Mutta päiväunet meillä nukutaan.

Edellisestä huomaa, miten vaikeaa on lopulta noudattaa sata-, tuhat- tai miljoonaosaista äitiyden kriteeristöä. Eivät nämä seikat tietenkään suoraan kerro hyvästä tai huonosta äitiydestä, mutta niiden  toteutumista vertailemalla voi aina miettiä, miten paneutuneita, omistautuneita ja lapsemme parasta ajattelevia äitejä me olemme. Ja se on kylmä fakta, että jokaisella äidillä on sanottavaa. Jokaisella on näkemys. Ja sillä näkemyksellä kasvatetaan Suomeen ihan hyviä nuoria ja aikuisia.

Enkä tiedä, on siltikään yhtäkään äitiä, joka voi puhtain sydämin sanoa onnistuneensa 100 % äitinä. Ei varmasti ole äitiä, joka ei tekisi mitään toisin, ottaisi jotakin takaisin tai sallisi jotain uutta. Joka voisi antaa itselleen epäironisen Vuoden mutsi -tittelin. Aina on kauniita ajatuksia ja periaatteita, käytäntöjä ja sääntöjä, mutta mikään ei ole niin epävarmaa ja ailahtelevaa kuin arki pienen lapsen  - tai varsinkaan pienten lasten - kanssa. Ja se on, tiedättekös, tämän homman suola. Että huomaa, ettei tähän kykene kukaan, tähän täydelliseen äitiyteen. Okei, mokasin tänään, mutta niin mokasi tuo mutsi tuossa kassallakin, kun onnistui ensin näyttävästi menettämään malttinsa ja sitten ostamaan muksulleen suklaapatukan. Ensi kerralla show menee varmaan meidän piikkiin.

On itseasiassa aika ihana tunne epäonnistua aina välillä, sillä se kertoo siitä, etten ole hyvän äitiyden koulukunnan kunniajäsen. Epäonnistuminen on inhimillistä, eikä lapsi mene pilalle vielä yhdestä tai kahdesta takapakista. Lapsesta tulee varmasti ihan terve, vaikka tuttia syökin vielä kaksi kuukautta. Jos pissa ei tänään lorahda pottaan vaan vaippaan, jonka unohdin ottaa pois, se ei tule kävelemään kouluun vaipoissa - ei edes esikouluun. En osannut äsken olla räyhäävän lapseni kanssa turvallinen peruskallio, vaan epäröin kahden sekunnin ajan. Lapsi haistoi sen ja räyhäämisen volyymi ja tehot tuplaantuivat. Tulen silti saamaan vielä lukuisina muina kertoina henkisen otteen lapsestani ja räyhäämisen loppumaan. Ja jos en saa, niin keuhkot siinä vain vahvistuvat (näinhän se vanha kansa sanoi).

Ei toki pidä alkaa lepsuilla lapsen kasvatuksessa, varsinkaan rajoja etsivän ja niitä kaipaavan lapsen kanssa, mutta elämä on jo valmiiksi riittävän suurelta osin suorittamista. Ei tehdä äitiydestä enää yhtä tehtävää, josta on suoriuduttava maisterin, tai jopa tohtorin, papereilla. Jokaisen tutkintovaatimukset ovat nimittäin erilaiset. Lisäksi koulutuksen pituus vaihtelee, eivätkä tuetkaan ole kaikille samat.

Naimasesonki

Jos joku ei ole sattunut sitä vielä huomaamaan, niin tämä kesäaika tekee suomalaiset hulluiksi. Aivan kuin suomalaiset heräilisivät henkiin talvihorroksestaan vapun lämpimillä, eläisivät 110 % tehoilla seuraavat neljä kuukautta ja ilmojen kylmetessä vaipuisivat takaisin perussuomalaiseen melankoliaan ja uneliaisuuteen, joka vastaa enemmän jotakin REM-unen vaihetta kuin valveilla oloa. Jaa mistäkö tämä taas tuli mieleen? No tästä ylitsepursuilevasta naimainnosta, joka tuntuu lämpimään vuodenaikaan vallitsevan joka Suomen kylässä ja kaupungissa. Häitä vietetään joka kartanossa, joka kyläkoulussa, joka toisella työväentalolla ja joka komannessa pursiseurassa. Kesäajan kirkot on buukattu jo vuosi tai puolitoista vuotta sitten täyteen, joten millekään yllätyshäille tai extempore-naimisille ei ole ollut niissä tilaa miesmuistiin. Olisit suunnitellut ennalta ja hyvissä ajoin! Tällainen perusnaimaton, jonka kaveripiiri on niin onnettoman pieni, ettei ole saanut kutsuja kenenkään naimatilaisuuteen, eikä ole itsekään ymmärtänyt mennä naimisiin, huomaa hääkarnevalismin muun muassa tienvarsilla "komeilevista" ja vielä viime kesältä sinne unohtuneista opastekylteistä. Tuolla juhlii J&M, tuolla puolestaan S <3 K. (Uskokaa tai älkää, olen nähnyt tähän ikään mennessä VAIN YHDEN oikeasti mielikuvituksekkaan ja kutsuvan opastekyltin). Juhlija sisälläni haluaisi kuitenkin pistää vilkun päälle ja poiketa katsomaan, mikä meno ja meininki tämän C:n ja B:n häissä on.

Toinen selvä merkki kesän alkamisesta ja hääinnon jyrkästä noususta on se, kun media pursuilee kuvia julkkisten häistä ja artikkeleita kauneimmista hää- ja juhlameikeistä ja kun Facebook olettaa, että itsekin olisin kiinnostunut hääpuvuista, -kakuista ja -kengistä tarjotellessaan mainoksia. Lauantaisin suhaa hääautoja jokaisessa vähän suuremmassa pitäjässä vähintään viisi, ja kirkkojen tietämillä liikkuessa voi varautua ajoittaiseen tien ruuhkautumiseen. 

Silkasta mielenkiinnosta vilkaisin, mitä Blogilista.fi antaa tulokseksi hakusanahaulla hääblogi. No, antoihan se, 164 blogia. Häät eivät siis missään nimessä ole enää yksityistilaisuus, vaan päinvastoin, ne ovat mahdollisuus jakaa ylitsepursuava onni ja into sekä selostaa puolentoista vuoden valmisteluprosessi vaihe vaiheelta koko suomenkieliselle kansalle. Voi antaa vertaistukea, ottaa ja antaa ihan mielettömiä idiksiä, fiilistellä, elää tuossa tulevassa hääpäivän hekumassa jo vähän etukäteen ja purkaa jännitystä ja stressiä sanoiksi. Blogeissa omat häät avataan yksityiskohtia myöten julkisuuteen, ennen kuin ne viimein paljastetaan juhlavieraille tuona tärkeänä juhlapäivänä. Kenelle tuo päivä on enää yllätys tai varjeltu salaisuus? Onko mikään enää salaista? Miksi edes pitäisi olla?

Mainitsemisen arvoista on tietenkin se, että kyseiset blogithan ovat projektiblogeja. Kun morsian sanoo tahdon, se tietää blogin loppua. Parhaimmillaan puolitoistavuotinen tie tulee päätökseen tuona kauniina päivänä, jolloin jälleen eräät kaksi saavat toisensa.

Minusta alkaa tuntua siltä, että jenkkilässä tuttu ilmiö, jota kutsun morsiohulluudeksi (The bridezillas), alkaa valitettavasti olla läsnä jo Suomessakin. Ja nimenomaan siksi, että televisiossa pyörii tätä nykyä vaikka minkälaista jenkkiläistä ja suomalaista ohjelmaa, joissa paljastetaan kaikki värikkäät onnen ja ilon, pettymyksen ja vihan hetket matkalla avioliiton satamaan. Morsianten stressillä retostellaan, rikkinäisillä hermoilla ja hajoilevilla ystävyyssuhteilla mässäillään. Suomalaisissa ohjelmissa sentään onni ja avioliiton pyhyys pyritään nostamaan päällimmäiseksi teemaksi, mutta jenkkiohjelmissa trendi tuntuu olevan, että mitä rikkinäisempi morsio, sitä onnistuneempi viihde.

Mutta mitä näistä jää mieleen - no se, että kauniit ja kuvauskelpoiset häät saa aikaiseksi vain pitkällä valmistelulla, viehättävän seesteisellä, mielellään myös maalaisromanttisella tai merihenkisellä hääpaikalla, joka ei todellakaan irtoa halvalla, irvistely- ja huutostressillä, ei mitään peruskanaa sisältävällä menyyllä, erittäin kekseliäällä ja romanttisella koristelulla sekä vähintään 20 000 lainarahalla (tai isin rahalla). Ja silti tärkein elementti pitäisi olla aitous. Kuinka tämän kaiken oikein voi onnistuneesti yhdistää? Katsokaa telkusta Neljät häät tai Kuninkaalliset häät, niin tiedätte, miten hyvin se onnistuu.

Ymmärrän, että hääpäivästä halutaan tehdä itselle mieluinen. Sen täytyisi oikeastaan olla täydellinen - eikä yhtään vähempi riitä. Täydellisyyden mallia meille tarjoillaan lehdissä, tv:ssä ja muualla mediassa niin ahkerasti (Ruotsin hovin hääinnostus ei varmasti lainkaan ole laannuttanut suomalaisten naimaintoa ja naimakriteerejä), että voi olla jo vaikea omin sielunsa silmin nähdä, mikä toimii itselle, mikä tekee juuri niistä omista häistä täydelliset. Ei kaikissa häissä tarvitse olla ohjelmaa tai morsiuskimpun heittoa, bändiäkään ei välttämättä tarvita, jos hääpari ei ole tanssimusiikkiin menevää sorttia. Morsiamen ei tarvitse pukeutua valkoiseen, jos vieraille on tullut jo selväksi, ettei tässä nyt täysin puhtaan neitsyenä olla avioitumassa. Hääautoksi voi kelvata aivan hyvin oma ruosteenkukkainen Honda, ja kartanonkin voi vaihtaa kesämökkiin. Kolmen ruokalajin menyyn voi vaihtaa grillimakkaraan ja tikkupulliin, viinitarjoilun pannukahviin. Tai sit voi vetää kaiken vimpan päälle. (Olen ollut monissa erittäin mukavissa häissä, joissa yksi, useampi tai kaikki em. asioista on puuttunut.)

Erään parin täydellinen hääpäivä. Lähde: Flickr

Tuntuu kuitenkin siltä, että täydellisen hääpäivän metsästyksestä on tullut uusi muotilaji. Täydellistä juhlaa tavoitellaan kuin järven mahtavinta kuhaa tai naapuruston kalleinta autoa ja suurinta asuntolainaa.

Vaikka avioliittotilastot taitavat näyttää nykyään melko vaaleanpunaisilta, avioerot ovat laskemaan päin ja naimisiinkin mennään innokkaammin kuin pitkään aikaan, haluaisin vielä nähdä yhden tilaston. Nimittäin tilaston siitä, miten tulevat vaimot, piristeinään häälehtiä, hääpukusivustoja ja nettikauppoja imppaavat morsiot kokevat onnellisuutensa. Kulkevatko he koko pitkän valmistautumisseremonian kohti avioliiton solmimista kokeakseen täydellisen onnen täyttymyksen ensimmäisenä aamunaan aviovaimoina, vai sijoittuuko onnellisempi ajanjakso juuri tähän kutkuttavan jännittävään odotuksen ja intoilun vaiheeseen? Eikös se vaan niin ole, että "the  chase is better than the catch".

Onko täydellisestä hääpäivästä tullut jo liian suuri saalis? Entä sitten, kun sen on saanut?

Ehkä pelottavampaa on kuitenkin se, jos koukkuun jääkin vain laiha silakka.