Jokainenhan meistä äideistä haluaisi olla mahdollisimman hyvä äiti lapselleen: ymmärtäväinen mutta luja, joustava mutta rajat asettava, pehmeä mutta vahva. Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, ei äitinä oleminen ole aina yhtä simppelisti tehty kuin sanottu. Välillä tulee - tai oikeastaan melko usein - hetkiä, jolloin käyttäytyy kuin olisi itse lapsi. Pinna ei anna ollenkaan periksi, volyymit nousevat turhan korkealla sadasosasekunneissa ja hampaat kiristyvät niin että leuka pullistelee. "Ei" lipsahtaa suusta useammin kuin olisi tarpeen ja oma ruumiinkieli on toisinaan liioitellun päättäväinen. On hetkiä, jolloin äiti ei jaksa enää yhtään.
Kasvatusalan ammattilaisena minun pitäisi jo hieman tietää, kuinka nuorisoa käsitellään kiukkutilanteissa. Usein työpaikalla homma hoituukin melko siististi, mutta kotona kasvattajasta kuoriutuu naiivi ja lyhytpinnainen, kaikki pyhät hyvän äitiyden ohjeet unohtanut mutzilla.
Tänään olen taas ollut ei ihan niin pätevä kasvattaja ja ei aivan niin ymmärtäväinen äiti. Niin niin, takana on kyllä jälleen kerran hermoja hellinyt mökkireissu. Kaukana kaikesta arkisesta oli helppo hymyillä ja olla mukava. Vaikka mökillä riitti puuhaa aina kukkalaatikon rakentelusta maton pesuun, ruuan laittoon ja erään karkailevan kaksivuotiaan kaitsemiseen, tuntui, kuin pari ikävuotta ja noin viisi huoliryppyä olisi pyyhitty pois. Vaikutukset eivät kuitenkaan kantaneet tähän päivään, sillä lomailusta huolimatta olen tuntenut tänään hyvin selvästi Ä niin kuin ärtymystä.
On raivostuttavaa, kun lapsi heittelee hiekkalaatikolla hiekkaa muiden leikkijöiden päälle. On vieläkin raivostuttavampaa, kun sama lapsi heittää hiekat toisen lapsen silmään, joka vain yrittää ottaa kaivurin väkisin omani kädestä. Tämä ei tietenkään pelkästään riitä lisäämään äidin lämpöjä valmiiksi helteisessä kelissä varjottoman leikkipuiston hiekkalaatikolla. Kaikkein raivostuttavinta on nimittäin poistua lapsen kanssa puistosta "ostetaan jätskiä" -mantran saattelemana. Mantra soi taukoamatta niin kauan kuin kärrytellään kauppaan, tehdään ostoksia ja päästään kassalle. Tuossa vaiheessa volyymi on noussut hitaasti ja sävy muuttunut kehotuksesta vaatimuksen kautta käskyksi. Kun jätskiä ei tällä(kään) kertaa osteta, on pettymys kassan toisessa päässä melko käsin kosketeltava ja korvin kuultava. Kiitos, kassaneidit, kiitos, kanssaostajat. Nuo ilmeet ovat minulle jo tuttuja, turha näyttää vihaiselta, säälivältä, ahdistuneelta, ärsyyntyneeltä tai murhanhimoiselta. Näyttäisipä joku joskus kateelliselta, sillä saattaisi olla jo jonkinlaista tehoa.
Kun puistosta ja kaupasta on päästy kotiin, pistää lapsi uutta pökköä pesään. Nälkä on puistoreissulla päässyt kurnimaan, joten ruoanlaitosta tehdään mahdollisimman hidas ja haasteellinen maasto-EK myös nälkäiselle äidille. Sipulin, porkkanoiden ja kesäkurpitsan kuorintaa ja pilkkomista voi seurata ainoastaan äidin sylistä. Äiti ei yleensä usko tätä kerrasta, vaan joutuu maksamaan tyhmyydestään hauis- ja pakaraprässillä nostellessaan 12-kiloista kakaraa lattialta syliin. (Alan olla aika pro yhden käden ruuanlaittaja). Sylistä tahdotaan pois vasta kun äiti on saanut veden keitettyä ja heitettyä pastat kattilaan. Silloin nimittäin halutaan itse sekoittamaan ja maistelemaan kiehuvaa, puoliraakaa pastaa. Itku pärähtää, jos mutsi ei heti anna. Ruoka syödään melkein kypsänä, sillä jos ruoka olisi saanut kypsyä kunnolla, olisi yksi kattaus "nosteltu" nälkäraivossa pöydältä lattialle. Myslipatukkako? Joo ei.
Kun lautanen on vihdoin tyhjä noin viiden ketsupinlisäyksen jälkeen, on taas hyvä mieli, noin viisi minuuttia. Siinä ajassa ehtii just ehkä tehdä pissit pottaan tai melkein pottaan ja aloittaa uuden leikin sohvalla. Sitten tippuu traktorin peräkärry lattialle tai hinausauton lava ei yksinkertaisesta toimintaperiaatteestaan huolimatta toimi, ja onkin aivan sopiva hetki päräyttää pienet huutoraivarit, heitellä loputkin lelut lattialle ja vaatia tuttia. Äiti syökööt joskus toiste, nyt lapsi nukkumaan. Jos sängyssä ei tarvitse tapella, on luvassa muutaman tunnin riidaton tauko. Ja hiljaisuus! God I love those minutes!
Toisinaan autuaat kaksi tuntia typistyy vain noin 20 minuutiksi, jolloin voi samantien "Äitii, heränny!" -kutsun kuultuaan luvata itselleen armottoman loppupäivän. Luvassa on kiukkua, huutoa ja haukkumista, autojen heittelyä, leikkikavereiden läpsimistä, syömättömyyttä, tutin vinkumista, isin raapimista, ei- ja joo-vastauksia, joo- ja ei-vastauksia samoihin kysymyksiin sekä mikä parasta: mahdottomuus saada lasta nukahtamaan näin negatiivisen päivän päätteeksi.
Nyt hieman mietityttää, että minkälaiseen soijaan olenkaan itseni upottanut. Mutta toisaalta, jokainen äiti ja isi tietää, että nämä raivostuttavat hetket ei koskaan tule yksin. Niiden lomassa ja rinnalla kulkee aina yhtä monta hyvää hetkeä. On hymyä, naurua, kiitosta, olehyvää ja anteeksipyyntöä, pissoja pottaan ja paidan riisumista ihan itse. On ehkä yksi rekka äitin kukkapenkissä, mutta on myös tunkiolle salaa kannettu kuollut kukka ja kasteluaikomuksessa vesipisteelle kiikutettu kastelukannu. On luultavasti myös pöytään tilsitty leipä ja vesimeloniviipale sekä pöydällä pötköttävä maitolasi, mutta on myös hali ja pusu.
Lopulta elämä uhmaikäisen (äidiltään geeninsä perineen) raivopään kanssa on joko aivan ihanaa tai kamalaa - riippuen omasta asenteesta. Riippuu nääs siitä, näkeekö sen maitolasin puoliksi tyhjänä vai puoliksi täytenä, onko lattialle lirahtanut pissa potasta menetetty vai vaipasta voitettu pissa tai onko tyhmä äiti lapsen ilkeyttä vai keino itsenäistyä ja irtautua. No, aina omassa asenteessa ei ole kehumista. Kuten tänään ei ollut. Mutta huomenna sitten ruoka on ajoissa pöydässä ja päikkäreiden aikaan kämpässä on hiirenhiljaista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti