Pompöösi Pariisi

Pieni pala Pariisia on nyt koettu. Takana on viisi päivää kiertelyä kulttuurin, taiteiden ja rakkauden historiallisessa kaupungissa vaikutteita, tunnelmia, tietoa ja elämyksiä imien. Matkaseuranani minulla oli 11 yhdeksäsluokkalaista sekä ranskan opettaja. Reissu oli fyysisesti hyvin vaativa. Käveltyjä kilometrejä kertyi jokaisena matkapäivänä lähemmäs parikymmentä, ja metrolla ja junalla kerrytetyt kilometrit liikkuivat nekin kymmenissä. Vaikka pitkät kävelylenkit tuntuvat ennen kaikkea väsyneissä, venyttelyä kaipaavissa pohkeissa ja rakkojen peittämissä kantapäissä, näimme viiden päivän aikana niin paljon Pariisia, että kulumat jaloissa eivät oikeastaan tunnu missään.

Reissu oli varmasti rankka myös yhdesluokkalaisille oppilaille, mutta pienestä vastarintaliikkeestä huolimatta he suoriutuivat matkasta hienosti! Ranskaa he käyttivät aina valvojien kuullen ruokaa tilatessaan ja kahviloissa asioidessaan. Yksin ollessaan kieli on varmastikin kääntynyt helposti englantiin, mutta "onneksi" kaikkialla Pariisissakaan ei pärjää englannilla. Hyvä heille, ikävä minulle, ranskan kielen taidottomalle. Ilahduttavaa tällaisella leirikoulumatkalla oli se, että vaikka oppilaita joutui välillä kannustamaan ranskan kielen käyttöön, ei kiroiluun kuitenkaan tarvinnut puuttua. Ronski ja alkukantainen suomalaisuus siis jotenkin onnistui väistymään sivistyneessä ja oppineessa ympäristössä.

Ehdimme viiden päivän aikana nähdä mm. Versaillesin, Notre Damen, kaupungintalon, Centre Pompidoun (valitettavasti vain ulkoa päin), Pantheonin, Luxemburgin puiston, Tuileries-puiston, Louvren, Riemukaaren ja Eiffel-tornin sekä upeat maisemat molempien huipulta, Les Invalides-kirkon, sen tiloihin Napoleonin perustaman sotamuseon sekä itse pienen suuren miehen haudan, Rodinin museon, katakombit ja Pere Lachaise -hautausmaan (jonne on haudattu mm. Jim Morrison, Edith Piaf, Moliere yms.) sekä monia näyttäviä, lasikattoisia tavarataloja. Minulla oli etuoikeus kiertää kohteet kävelevän ja hengittävän tietosanakirjan, historian oppikirjan ja taiteen hakuteoksen kanssa, joten olen oppinut ranskalaisesta kulttuurista, historiasta ja taiteesta viiden päivän aikana enemmän kuin koko ties miten moni vuotisen opiskelu-urani aikana. Itseasiassa en tiennyt Ranskasta hölökäsenpöläystä ennen tätä matkaa. Nyt minut on nostettu tietämättömyyden syvästä kuilusta lähemmäs lehtikullalla peitetyn maan pintaa.

MarieAntoinetten makuuhuone.

Ei niin näkymätön lasikatto naisten ostosparatiisissa.

Eiffel Riemukaarelta.

Jim Morrisonin sijoituspaikka, pieni ja huomaamaton.

Kuten otsikkokin paljastaa, on Pariisi nähtävyyksineen melko komeileva, suuri ja tunteita herättävä. Mikään ei (maalaustaiteessa, rakennusten koristelussa tai veistoksissa) ole sinne päin vaan aina juuri siellä, ytimessä. Jälki on huoliteltua (paitsi vessanpesussa), yksityiskohtaisen tarkkaa ja huomiota herättävän suurta. Ranskalaiset eivät selvästikään halua tasavertaisuutta muihin kansakuntiin nähden, vaan kaikessa täytyy yltää naapuria pidemmälle. Jos menee överiksi, ei se mitään. Ainakin se on silloin näyttävää. Ainoa asia, joka yllätti vaatimattomuudellaan ja pienuudellaan, on Morrisonin hauta. Mutta hän ei ollutkaan ranskalainen. Asia, joka yllätti suuruudellaan, oli Napoleonin hauta. En ymmärrä, miten niin pieni ja kuiva mies on tarvinnut niin valtavan (korkeus kaksi kerrosta) ja niin ruman pytyn viimeiseksi leposijakseen.

Oma suhteeni Pariisiin jäi hieman keskeneräiseksi. Ei päästy tutuiksi, mikä hieman rassaa jälkeenpäin. Louvresta näin vain murto-osan, joten sen tulen vielä joskus katsomaan loppuun. Versaillesin takapihan katsoin vain evästauon aikana pintapuolisesti, mutta puistossa voisi kierrellä varmasti tuntitolkulla. Yhtäkään patonkia tai punaviinipullollista en matkan aikana tuhonnut, Seinen rannoilla lorvailu ja rento kahvilakulttuurikin jäivät tiukan aikataulun vuoksi etäiseksi. Nämä täytyykin tulla kokemaan myöhemmin, omatoimimatkalla.

Pariisi kuitenkin teki minuun vaikutuksen ja oli positiivinen yllätys. Odotin jotain niin suurta ja mahtavaa, ylellistä, kallista ja snobbailevaa, etten uskonut viihtyväni kaupungissa lainkaan. Mutta lopulta hintataso sopikin myös minun kukkarolleni, ruoka ei ollut liian hienostunutta ja Pariisin kaduilla tällainen pohjoismainen sinisilmä herätti pelkästään positiivista huomiota, joten uskallan näyttäytyä siellä ehkä toistekin. Vaikka neljä aamua nautin aamupalakseni vain maitokahvia ja croissanteja marmeladilla, kaipasin niitä kipeästi tänä aamuna mättäessäni pikakaurapuuroa lautaselleni.

Savipadallinen simpukoita lounaaksi. Ja valkkari.

Rakastuin muunmuassa kaupungin huolettomuuteen: paikallinen VR teki muutamaan otteeseen tepposet, mutta jostain syystä ranskalaiset suhtautuivat ongelmiin silmiinpistävän lunkisti. Suomalainen olisi repinyt permanenttinsa viimeistään siinä vaiheessa, kun juna pysähtyi ja sammui pienelle syrjäasemalle kaukana Pariisin ytimestä. Ihmiset olivat myös hyvin huomaavaisia, kiitos ja anteeksi tulivat huomattavasti automaattisemmin kuin jäyhiltä suomalaisista. Oudosta lausumisestani huolimatta hymy ja muutama huolella valittu ranskan kielen sana onnistuivat sulattamaan jään ranskalaisen kuin ranskalaisen kanssa.

Back again..

Edellisestä postauskerrasta on vierinyt lähes anteeksiantamattoman pitkä aika. Lähes. On pakko kuitenkin antaa itselleen anteeksi, koska ei ole kyse saamattomuudesta vaan yksinkertaisesti siitä, ettei vuorokaudessa ei ole riittänyt tunteja vapaa-ajan kirjoittamiseen. Vasta alkanut uusi työ vie ajatuskapasiteettia paljon näin lukuvuoden alussa. Luokassa kun on vastassa taas lastillinen aivan uusia naamoja, persoonia, jotka kantavat repussaan paitsi kirjansa niin myös taitoja ja taidottomuutta, intoa ja motivaation puutetta, reippautta ja laiskuutta. Naamojen tunnistaminen ja persoonan tuntemaan oppiminen vie opettajan kapasiteetista yllättävän ison siivun. Minä haluan tuntea opiskelijani kaikkine vivahteineen, mahdollisimman pian.

Vihdoin alkavatkin nimet sattua oikeaan naamaan ja persoonien eri sävyjä on nähty ja koettu. Varsinkin lukion aloittaneiden ykkösten kanssa on päästy hyvinkin tutuiksi, onhan osa porukasta tuttua peruskoulun puolelta jo viime vuodelta. Toisaalta ykkösten asenne koulua kohtaan on tässä vaiheessa aivan toista kuin vaikka kakkosilla. Ykköset pursuilevat intoa, avoimuutta ja uuden viehätystä, vapaus on päässyt hieman sekoittamaan päätä ja naurun tirskahdukset ovat herkässä. Kyllä se tästä vielä tasoittuu.. hymyt hyytyvät ja reippaimmatkin alkavat laiskistua. Ei sillä, että siihen pyrkisin, mutta niin siinä aina käy, tarjoilee heille tunneilla mitä hyvänsä. Kakkoset edustavatkin paremmin lukion reaalimaailmaa. Kesästä puhutaan vielä kahden kouluviikon jälkeen ja motivaatiota on kuin pienellä kylällisellä laiskiaisia.

Uusi työ on onneksi tuntunut hyvin omalta ja kotoisalta alusta asti. Viihdyn työssäni myös siksi, että nyt minulla on ihan oma luokka. Tai siis lainassa oleva oma luokka. Aloin heti rakentaa luokasta kotia. Väriteemaksi olen valinnut mustaa ja valkoista pieni punaisin yksityiskohdin. Kukat on jo hommattu ja nyt on etsinnässä muutamia vanhoja elokuvajulisteita – siis oikeasti vanhoja (ei mitään Titanic-osastoa) – seinille. Niitä voisi löytää kirppareilta, mutta on niitä varten oma nettikauppakin. En viitsisi isoja summia satsata, mutta toisaalta julisteet tulevat vielä kulkemaan mukanani luokasta toiseen tulevina kiertolaisvuosinani.

En voi sanoa, että töiden aloitus ollut intoa ja iloa täynnä. Jo ensimmäisten työpäivien jälkeen odotin syyslomaa. Nyt kun alkuvaikeudet ovat takana, homma rullaa ja naamat ovat käyneet tutuiksi, työ alkaa ollakin taas ihan antoisaa. Uusia ajatuksia tarjoaa varmasti myös ensi viikko, jonka vietän peruskoulun ranskan ryhmän kanssa Pariisissa toisen valvojan ominaisuudessa. Luvassa on käsittämätön määrä nähtävyyksiä, mukulakivillä kävelyä (ja kompastelua) ja metrolla suhaamista, ehkä myös vähän eksymistä, mutta varmasti myös ihania kahviloita, ranskalaisia viinejä ja perinteisiä, mutta minulle aivan uusia ruokalajeja. Ranskan kielen osaamiseni rajoittuu tällä hetkellä muutaman nähtävyyden oikeantyyppiseen lausuntaan. Onneksi minulla 12 muuta ranskaa hallitsevaa mukanani. Kivaa siitä tulee!

Töiden aloitus on tarkoittanut sitä, että kaikki mukava oma puuhastelu on saanut väistyä. Takapiha rehottaa samassa jamassa kuin kaksi viikkoa sitten, yhtäkään pihan keskelle unohtunutta puutarhatuolia ei ole siirretty. Kukkia ei ole kasteltu (onneksi ylemmältä taholta on huolehdittu kastelusta) eikä kuivuneita terälehtiä nypitty. Nurmikko voi pitkästi ja lapsen lelut ovat olleet pari viikkoa leviteltynä pitkin tannerta ilmeisesti siinä toivossa, että ne jossain vaiheessa alkaisivat itää. Ainoa muutos pihamaalla on ollut se, että keväällä äitini antama tuntematon kukantaimi on kasvanut hurjana pituutta ja puhjennut viimein valtavaan kukkaan. En osannut odottaa kasvilta mitään – tuntui, että se vain kasvaa vartta eikä kuki lainkaan. Sitten se pykäsi nupun, joka roikkui painavana monta viikkoa. Välillä arvailin, että kukasta pullahtaa auringonkukka, mutta ei. Viimein, viime viikolla suurin nuppu aukesi ja avasi valtavan kourallisen keltaisia terälehtiä auringolle. Vieläkään en osaa antaa kasville nimeä, mutta kaunis se on. Ja ennen näkemätön. Muukalainen, joka sopii meidän pihaan.

Keltainen muukalainen.

Viereinen taimi pullautti kaksi hieman eriväristä kukkaa maailmaan.

Time to rock'n roll

Aamukampa sen kuin harvenee. Työntekoa on jo käyty työmaalla harjottelemassa parin päivän ajan. Todellinen tykitys alkaa kuitenkin vasta ensi tiistaina, maanantaina yritetään vasta keräillä joukkoja luokkiin liian lyhyen kesän jälkeen.

Olen yrittänyt asennoitua työntekoon niin kuin se olisi todella jännittävää ja tekisi hirveän hyvää minulle. Niin kuin tässä olisi koko kesä odoteltu töiden pariin pääsemistä ja takki olisi täynnä uusia idiksiä ja voimia. Todellisuus tuntui hieman toiselta tuossa muutamia vuorokausia taaksepäin, kun vein kesän jälkeen hoitopaikkaan lapsen, joka parkui ja potki, tarrasi rintaliiveihini ja sotki ikkunan kuolaan ja kyyneliin, kun yritin mukavana äitinä vilkuttaa pojalle ulkopuolelta hoidosta lähtiessäni. Sinne se jäi parkumaan, ja itselle nousi pala kurkkuun. Iltapäivällä oli jo mieli toinen, myös äidillä, joka oli kerrankin ehtinyt käydä töitten päälle kunnolla salilla.

Kesäinen kunnonkohotuskuurini on kyllä tuottanut jonkin verran tulosta (vaikka hankin jo itselleni kahden viikon ryhmäliikuntakiellon), mutta tuntuu, ettei sillä ole juuri ollut vaikutusta matalahkoon vireystilaani. Nyt tarvitaan siis asenneremonttia ja tahdonvoimaa. Työt on kiva juttu ja nyt on aika pistää nupit kaakkoon ja rokata.

Aina näin jonkin uuden kynnyksellä ja yhden vaiheen vaihtuessa toiseen tekee mieli vähän vilkaista taakseen. Kesä oli hyvä. Suomen rajojen ulkopuolelle en juuri päässyt, mutta näin paljon kaunista ja leppoisaa kesä-Suomea, josta parhaita paloja tarjoili tänä kesänä Lavia (never heard?). Myös paljon ihania ystäviä, tuttuja ja sukulaisia tuli tavattua. En tavannut juurikaan uusia ihmisiä, mutta kaukaa menneisyydestä tuttuja senkin edestä. Mökkiä on asutettu, Korkeasaari käyty, purjelaivat nähty ja paljon uutta on lähiympäristöstä opittu. Lapsi oppi melkein sisäsiistiksi, tutti on melkein jo pois käytöstä ja sohvaprojekti melkein valmis. Takapiha on lähestulkoon viihtyisä ja kesäkukat suurin piirtein elossa (yhden välikuoleman jälkeen). Kesäheilani bonzai tiputtelee harrastuksenaan lehtiä ja kukkia, mutta on selvästi vielä elävien kirjoissa. Kunto- ja ruokavalioremonttini on yhä käynnissä, vaikka välipäiviä on tullut enemmän kuin silmiin katsoen kehtaa myöntää. Eihän tämä kesää tajuntaa räjäyttänyt, mutta oli keskivahva ja puolimakea kuitenkin. Ihan hyvä siis!

Viimeinen lomapäivä Hakanienessä.

Kun viime keväänä lopetin työt ja siirryin autuaana kesäksi työttömyyskortistoon, kannoin koululta kotiin kaiken työmateriaalin läpikäyntiä, turhan karsimista ja parhaiden arkistointia varten. Työmateriaali venailee edelleen yläkerrassa, jokseenkin puolihuolimattomasti nurkkaan potkittuna.
Tämän viikonlopun pähkinä voisikin olla työnteon ilon etsiminen järjestelyn kautta. Ajattelin ensin ottaa muistoksi kuvan tuosta "työpisteeksi" kutsumastani kaatopaikasta, mutta se on ehkä liian surullista kuvattavaa. Sen sijaan ajattelin, että keskityn nyt valoisempiin puoliin ja yritän raivata myös tänne kotiin sellaisen mukavan ja ergonomisen paikan, jossa voin tehdä töitä. Kotityötä on ensi lukuvuonna luvassa enemmän kuin saatan nyt haaveilla, joten tämä sohvan nurkassa työskentely saa yksinkertaisesti loppua. Ei vanhenevan paikat enää kestä. Jos mielin olla selkävaivaton vielä viiden vuoden päästä, täytyy ruveta satsaamaan parempiin työasentoihin. Niska-hartiavaivoista pidän turpani kiinni, sillä en enää muista, miltä elämä tuntui ilman niitä.

No, tänään on kuitenkin kurssisuunnitelmat väännetty ergonomisessa sikiöasennossa olohuoneen matolla kahden läppärin, kirjapinon ja parin kahvikupillisen voimin. Niska-hartiaseutu kiittää ja muistuttaa kuolevaisuudesta.

Viimeisen lomaviikon lopun kunniaksi tekisi mieli syödä ja juoda tänään hyvin, mässyttää, lähteä leffaan tai ainakin leffavuokraamoon hakemaan jokin kunnolla arjesta karkaannuttava raina. Todellisuus on kuitenkin seuraava: katson television "ilmaiskanavilta" yhteentoista jotakin täyttä tuubaa uusintana, ajattelen työasioita ja menen stressin vallassa nukkumaan viimeistään puoli kaksitoista. Nälkäisenä. (Voisi tehdä koko elämänasenteen remontti ihan poikaa..)

Miellyttävää viikonloppua kaikille!

Sadepäivä

Tänään on saatu sadetta. Tauotta. Yöllä jo kuulosti siltä, kuin sade olisi hakannut tiensä peltikatosta läpi. Ulkopuolella se pysyi, tosin avoimista ikkunoista kosteus ehti sisään. Tänään sama meno on jatkunut koko päivän. Vettä on tullut paikoitellen niin, ettei sateen läpi ole nähnyt. Silloinkin kun taivas on näyttänyt tasaantuneen, vettä on sadellut rauhallisesti ripsotellen. Sehän tarkoittaa meille sisäpäivää.

Sisäilyllä on tietysti myös väistämättömät seurauksensa. Päiväunet ovat näinä päivinä melko kipakan kiukun aihe, sillä sisähommat eivät oikein kasvata "tervettä väsymystä". Tänäänkin sängyssä käytiin noin puoli tuntia pyörimässä ja potkimassa ja lauleskelemassa ja kertomassa hurjia juttuja mörökölleistä. Sitten lähdettiin takaisin leikkimään. Tekemistä onkin joutunut keksimään ihan tosissaan. Välillä lapsi ja äiti ovat ajaneet autoilla, leikkineet sairaalaa tai kiipeilytelinettä ja kiipeilijää. Välillä poika on piilotellut Ikea-kassissa, välillä huutanut ja kiukutellut, sitten taas leikkinyt näkymättömällä purjeveneellä. Nyt hän tiskaa. Keittiö lainehtii ja paistinpannut paukkuu, mutta tehköön nyt hommia, kun ei niistä luultavasti tulvaa kuitenkaan koidu.

Itse päätin vihdoin aloittaa krääsän poiskantoprojektin, eli olen koonnut ison Ikea-kassin verran kamaa kirpparille, hinnoitellut ja lyönyt lappuja hakaneuloin kiinni kamppeisiin. Homma on yllättävän hidasta ja vaivalloista, erityisesti oikean hinnan päättäminen. Osaan vaatteista on ehtinyt muodostua jonkinlainen rahassa mittaamaton tunnesuhde, jolloin mikään hinta alle viiden euron ei tee kamppeelle kunniaa. Tarkoitus on kuitenkin saada kaappia tyhjemmäksi, joten vetistelyt sikseen ja riittävän matalat hinnat lappuihin. Muuten saan rakkaat kamppeeni pian uudelleen riesakseni. Sain varattua läheiseltä kirpparilta pöydän ensi viikoksi. Kokemuksia ei vielä ole tällä seudulla myymisestä, mutta toivotaan, että joku muukin kamat löytää kuin taskuvaras.

Olen nyt jonkin aikaa ollut melko erityisellä ruokavaliolla, jotta saisin kroppani oudot oikut kuriin. Myös gluteiinittomuus kuuluu uuden ruokavalioni kirjoon. Päätinkin tänään kokeilla porkkanaleipäsistäni vähemmän gluteiinista versiota. Pidin kyllä ohjeet kauraryynit kauraryyneinä, mutta jauhot korvasin karkealla gluteiinittomalla jauholla. Voin kertoa terveiset, että ei olisi kannattanut. Leipä näyttää hiekka-autiomaalta viiden vuoden helleaallon jälkeen ja maku on kehumatta kuiva. Jotakin sattumiakin olen leipääni jostain saanut, vaikka paistoaika ja nesteen määrä on sama kuin aiemminkin. Mikäli joku tietää kivan ja helpon gluteiinittoman teeleivän ohjeen, jakakoon hän sen kanssani. 

Aamulla heti herättyäni tein erään ikävän tempun, nimittäin käänsin seinäkalenterin näyttämään elokuuta. Kuu vaihtui kylmän hien saattelemana, sillä kuin tyhjästä työstressi paukahti samantien päälle. Voisi oikeastaan sanoa, että kesälomaa on enää vajaa viikko jäljellä, sitten alkaa jo ihan konkreettinen siirtyminen takaisin sorvin ääreen valmistelemaan alkavaa lukuvuotta. Oppilaat pyrähtävät paikalle onneksi vasta maanantaina 12.8., joten tovin ehdin kasvattaa työjännitystä ennen koulujen aloitusta. Sanotaan, että kaunis kattaus on puoliruokaa ja hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Koulumaailmassa tämä tarkoittaa, että hyvin ennalta suunnitellut kurssit ja materiaalit ovat puolta vähemmän kuormittavat työtunnit lukukauden aikana. Valitettavasti minun kattaukseni on vielä pelkän kauniin ajatuksen asteella. Työstressistä myöhemmin lisää, tämänpäiväinen kymmenen minuutin perehtyminen tulevaan lukukauteen työsähköpostin tsekkaamisen muodossa on jo riittävän suuri ponnistus yhdelle päivälle.

Löydöksiä, löydöksiä

Tämä kesä on ollut kokonaisuudessaan enemmän tai vähemmän völjyilyä erinäisten paikkojen välillä. Joko lapsen kanssa on pyöritty lähiseuduilla ja palattu illaksi kotiin tai käyty mökkeilemässä ja palattu lyhyen roadtripin jälkeen taas "kaupunkiin". Ihanaa tällaisessa stressittömässä lähiseutulomailussa on ollut se, että on tullut tutkittua niin läheltä kuin hieman kauempaakin paikkoja, joissa ei töiden lomassa tule käytyä, koska ne eivät ole tarpeeksi kiinnostavia ja siksi vaivan arvoisia. Toisaalta nyt minulla on ollut aikaa myös koluta nettiä läpi ja tehdä siellä löytöjä: mielenkiintoisia nettisivuja, nettikauppoja ja nettikirppareita. Koska jostakin täysin käsittämättömästä ja selittämättömästä syystä kotona ei enää jakseta kiinnostua löydöistäni, on innostus pakko purkaa tätä kautta.

Löytö#1 on vanha mutta erittäin iskemättömässä ja siksi siistissä kunnossa oleva verho/pöytäliina. Löysin kankaan erään mansikkapitäjän keskellä komeilevasta huonekalukauppa-huutokauppa-kirpputorilta. Sain aika pitkälle itse määritellä kankaan hinnan, joten maksoin siitä viisi euroa. Mielestäni täysin hintansa väärti, sillä kangas on laadukasta ja paksua, rypistymätöntä (no okei, onhan siinä muutama ryppy) ja kuten sanottu, haalistumaton ja tahraton. Kangas oli vieläpä valmiiksi ommeltu, ja koko natsaa täydellisesti meidän ruokapöydän kanssa. Seuraaviin juhliin on siis liina valmiina. Vielä pitäisi keksiä jotakin juhlittavaa. Ei luulisi olevan ongelma minulle...

Löytö#1

Löytö#2 on nettisivusto, jonka nimen olen kuullut jo vuosia sitten, mutta jonka kanssa tuli tehtyä lähempää tuttavuutta vasta tänä kesänä. Sivusto on nimeltään Etsy.com ja toimintaperiaate on - mikäli olen sen oikein ymmärtänyt - että uuden ja vanhan tavaran myyjät (lähinnä käsityöläiset) ympäri maailmaa voivat lisätä oman sivunsa ("profiilinsa") ja tuoteluettelonsa sivustolle. Myynnissä on vaatetta, sisustusroinaa, kankaita, tyynynpäällisiä, huonekaluja, koruja, lamppuja... Ilmeisesti vielä paljon muutakin, mutta itse olen ehtinyt tutustua lähemmin vasta tuohon sisustusartefaktipuoleen. Vaikka tuotteiden selaaminen ja löytöjen tekeminen ympäri maailmaa on sivustolla tehty naurettavan helpoksi, kannattaa muistaa, että tilattaessa yhdeltä samalta myyjältä saa kamat samaan pakettiin ja kulkemaan samoilla postimaksuilla. Välillä tämä meinaa unohtua, kun yhdellä jenkillä on myynnissä maailman kaunein sohvatyyny ja kahden hiiren klikkauksen jälkeen löytyy tyynylle korvaamaton pari Saksasta. Kassalla huomaan, 15 euron tyynyjen hintaan lisätään 18 euron toimituskulut/tyyny. Ehkä ei sittenkään... Onhan noi entisetkin vielä ihan metkat.

Ehdin tosin tehdä jo yhdet lamppuostokset sivustolla. Tilasin Thaimaasta kaksi koristevalaisinta, niin sanottua pallonauhaa. Paketti tuli viikossa, tosin kotiin asti kahdessa, koska meinasin unohtaa pakun postiin. Nyt on toinen nauhoista viritelty keittiöön kaapin päälle, toinen menee yläkertaan. Pallonauhat on tosi hauskat ja luovat pehmeää, veikeän leikkisää tunnelmavaloa tilaan illan tullen. Värivaihtoehtoja ja erilaisia värien yhdistelmiä oli myyjällä tarjolla useita kymmeniä, mutta päädyin kokovalkoiseen ja valko-musta-harmaaseen, sillä ne eivät näyttäneet pahalta silloinkaan, kun valot ovat pois päältä. Esimerkiksi oranssi tai vaaleansininen pallonauha olisi sopinut vain lastenhuoneeseen sammutettuna. Näihin olen tyytyväinen, ja ehkä tilaan näitä joskus lisääkin, esim. lahjaksi jollekulle.

Löytö#2

Löytä#3 on löytö tältä päivältä ja löydetty (no niin, nyt lorahti pissaa selkään. Poika tuli näyttämään kädestä pitäen, miten hieno pissi tuli pottaan. Otteet ovat hieman hiomattomat ja potta hankala kantaa. Kävin kyllä heittämässä pissaisen paidan pyykkiin, en tässä kirjoittele virtsat niskassa, mutta ajatus hieman etoo ja kakoo edelleen) läheisestä kierrätyskeskuksesta. Löytö on pikkuinen laukku, joka lähtee kanssani ensi perjantaina hummailemaan. Hintaa veskalla oli hieman liikaa (3€) mutta yritän elää asian kanssa. Koska en päässyt tänä kesänä(kään) Summer sound -festareille, olis tarkoitus lähteä kokemaan jatkot Tallinkille vai Siljalle vai mikä se nyt olikaan. Onhan ne varmasti aika teinimeiningit siellä laivalla, mutta lähestyvä 30 maaginen raja on tainnut tehdä sen, että on pakko hieman todistella itselleen, etten ole ihan käpy vielä. Kun on koettu meiningit laivalla, voi olla taas ihan tyytyväinen siihen, että on jo niin lähellä kolmeekymmentä.

Löytö#3 käy kalukukkaronakin

Tältä äiti sitten näyttää, kun uutta laukkuaan käyttää.

Löytö#4 on se kuuluisia VIIMEINKIN-löytö. Ehdin alkukesästä kirjoitella, että etsin päiväpeitolle ja muulle ylimääräiselle pehmukkeelle vanhaa koria, jossa niitä voisi säilöä suurimman osan vuorokaudesta. Makkarin lattialla ne ovat alkaneet kerätä jo melko komeaa kenneliä ympärilleen, joten jatkosijoituspaikan löytyminen on ollut todellinen ongelma. Eräs iltapäiväretkeily Tikkurilassa tuotti viimein tulosta. Näin torilla pomppulinnan ja vein jälkikasvun viemään pomppulinnaneitsyytensä. Lapsen kimpoillessa pehmeässä huoneessa puolelta toiselle huomasin, että pomppiksen takana pidetään torikirpparia, ja ihan siinä nenäni edessä komeili juuri passeli kori. Kun lapsi oli saanut 15 minuutin kimpoilun jälkeen tarpeekseen, kävelin ostamaan lapselle pillimehun ja itselleni kyseisen korin. Hintaa oli juuri laskettu viiteen euroon, joten tinkaamisen varaa ei enää ollut. Mutta korikin on osoittautunut hintansa väärtiksi, sillä kenneli on siirtynyt keskeltä lattiaa sängyn alle ja muualle huoneistoon. Poissa silmistä, poissa mielestä.

Löytö#4

Näin onnistuneiden löytöjen jälkeen on mieli hyvä, voissa paistettu ehta materialisti kun olen. Palkitsevia kesäpäiviä teillekin! :)

Sitoutumiskammoisen sidontayritys

Olen luonteeltani vapaa sielu siinä mielessä, etten pidä, että minua sidotaan liian tiukasti ja liian pitkäksi aikaa johonkin asiaan. Siis en pidä siitä, että minut sidotaan. Itse saatan kyllä ottaa vastaan pitkiäkin projekteja, jotka vaativat sitoutumista. Tai no, yksi heikkouksistani on kesken jättäminen, joten en oikeastaan ole kovin hyvä sitoutumaan niihinkään projekteihin. 

Perusluonteeseeni kuuluu, että jokin projekti, ajatus tai aikomus on koko ajan kesken. Olen aina ollut hyvä aloittamaan, mutta lopetushommat jää helposti vaiheeseen. Siitä kertovat niin monet ostetut, saadut ja kirjastosta lainatut kirjat, joista on taitettu sivun yläreuna sadannen sivun paikkeilla. Taipumuksesta keskeneräisyyteen kertovat puoliksi juodut kylmät kahvimukit tv:n päällä, takapihalla, yöpöydällä, pesuhuoneessa, lastenhuoneen lattialla. Samasta kyvyttömyydestä viedä asioita loppuun asti kertovat myös juurikasvu, nurkkaan tuettu kangaspino ompelukoneen päällä, verhojen ompelemattomat alareunat ja eteisessä lojuvat roskispussit.

Toisaalta kaiken tämän taustalla on myös malttamattomuus olla aloittamatta jotain uutta, vaikka edelliset projektit olisivat vielä kesken. Kun keksi hyvän idean tai suunnitelman, on toteutuksen asteelle siirryttävä heti ellei välittömästi. Hätäisyydestä kärsii sitten sekä stressaantunut mieli että projektin lopputulos.

En myöskään pidä roikkuvista ihmisistä, sillä en usko, että osaisin itse sitoutua ihmisiin yhtä tiiviisti. En usko, että pitäisin siitäkään, jos roikkuja on kasvi. No nyt on kuitenkin päässyt niin käymään.

Jokaisella meistä on varmastikin lista asioista, joita haluaisi joskus kokeilla. Yksi minun listani asioista on ollut bonzaipuun kasvattaminen. Tiedän että se on haastavaa. Se on vaikeampaa kuin orkidean saaminen kukkimaan. Se on sitovampaa kuin tomaatin kasvattaminen, tai oikeastaan minkään muun tuntemani kasvin elättäminen. Ja nyt minulla on sellainen, koska nyt siihen on paras hetki. On kesä ja minulla on ollut vain aikaa.

Kaunis bonzainini vaatii, että kastelen sitä joka päivä alkuillasta. Bonzainini rakastaa suihkuttelua, eli minun on annettava sille suihkut sumutepullolla mieluiten usein, mutta ei kuitenkaan silloin, kun aurinko osuu lehtiin. Puu vaatii valoisimman kohdan asunnossamme, joten kaikki muut siis siirtyköön pois tieltä. Vaikka aamuaurinko paistaa kuumasti sisään, kaihtimia ei suljeta, koska on bonzainini valokylpyjen aika. Talvella joudun mahdollisesti hankkimaan sille aivan oman lampun, jotta sen henki pihisisi tässä 80-luvun lopun pimeässä, kolkossa rivitalossa. Kun lähdemme reissuun, joko otan puuni mukaan tai hankin sille hoitopaikan, ellen halua sanoa sille välittömiä hyvästejä. Viime mökkireissun ajan puu oli hoidossa mummolassa, ja erittäin hyvässä hoidossa olikin. Se tuli takas kotio uusien nuppujen kanssa.

Luotto on tällä hetkellä kova. Kyllä minä tuon puun elätän. Huomasin jo, että puu silminnähden nautti pienestä sadevesikylvystä, kun laitoin sen pihamaalle pienoisen tulvan iskiessä tänne Vantaalle. Onneksi en unohtanut sitä ulos, tällä kertaa. En tiedä, onko tämä bonzai minulle kahden kuukauden, puolen vuoden vai monen vuoden projekti, mutta nyt se tuo minulle kovasti iloa eikä ole tuntunut vielä lainkaan liian sitovalta...

Raivostuttava lapsi

Jokainenhan meistä äideistä haluaisi olla mahdollisimman hyvä äiti lapselleen: ymmärtäväinen mutta luja, joustava mutta rajat asettava, pehmeä mutta vahva. Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, ei äitinä oleminen ole aina yhtä simppelisti tehty kuin sanottu. Välillä tulee - tai oikeastaan melko usein - hetkiä, jolloin käyttäytyy kuin olisi itse lapsi. Pinna ei anna ollenkaan periksi, volyymit nousevat turhan korkealla sadasosasekunneissa ja hampaat kiristyvät niin että leuka pullistelee. "Ei" lipsahtaa suusta useammin kuin olisi tarpeen ja oma ruumiinkieli on toisinaan liioitellun päättäväinen. On hetkiä, jolloin äiti ei jaksa enää yhtään.

Kasvatusalan ammattilaisena minun pitäisi jo hieman tietää, kuinka nuorisoa käsitellään kiukkutilanteissa. Usein työpaikalla homma hoituukin melko siististi, mutta kotona kasvattajasta kuoriutuu naiivi ja lyhytpinnainen, kaikki pyhät hyvän äitiyden ohjeet unohtanut mutzilla.

Tänään olen taas ollut ei ihan niin pätevä kasvattaja ja ei aivan niin ymmärtäväinen äiti. Niin niin, takana on kyllä jälleen kerran hermoja hellinyt mökkireissu. Kaukana kaikesta arkisesta oli helppo hymyillä ja olla mukava. Vaikka mökillä riitti puuhaa aina kukkalaatikon rakentelusta maton pesuun, ruuan laittoon ja erään karkailevan kaksivuotiaan kaitsemiseen, tuntui, kuin pari ikävuotta ja noin viisi huoliryppyä olisi pyyhitty pois. Vaikutukset eivät kuitenkaan kantaneet tähän päivään, sillä lomailusta huolimatta olen tuntenut tänään hyvin selvästi Ä niin kuin ärtymystä.

On raivostuttavaa, kun lapsi heittelee hiekkalaatikolla hiekkaa muiden leikkijöiden päälle. On vieläkin raivostuttavampaa, kun sama lapsi heittää hiekat toisen lapsen silmään, joka vain yrittää ottaa kaivurin väkisin omani kädestä. Tämä ei tietenkään pelkästään riitä lisäämään äidin lämpöjä valmiiksi helteisessä kelissä varjottoman leikkipuiston hiekkalaatikolla. Kaikkein raivostuttavinta on nimittäin poistua lapsen kanssa puistosta "ostetaan jätskiä" -mantran saattelemana. Mantra soi taukoamatta niin kauan kuin kärrytellään kauppaan, tehdään ostoksia ja päästään kassalle. Tuossa vaiheessa volyymi on noussut hitaasti ja sävy muuttunut kehotuksesta vaatimuksen kautta käskyksi. Kun jätskiä ei tällä(kään) kertaa osteta, on pettymys kassan toisessa päässä melko käsin kosketeltava ja korvin kuultava. Kiitos, kassaneidit, kiitos, kanssaostajat. Nuo ilmeet ovat minulle jo tuttuja, turha näyttää vihaiselta, säälivältä, ahdistuneelta, ärsyyntyneeltä tai murhanhimoiselta. Näyttäisipä joku joskus kateelliselta, sillä saattaisi olla jo jonkinlaista tehoa.

Kun puistosta ja kaupasta on päästy kotiin, pistää lapsi uutta pökköä pesään. Nälkä on puistoreissulla päässyt kurnimaan, joten ruoanlaitosta tehdään mahdollisimman hidas ja haasteellinen maasto-EK myös nälkäiselle äidille. Sipulin, porkkanoiden ja kesäkurpitsan kuorintaa ja pilkkomista voi seurata ainoastaan äidin sylistä. Äiti ei yleensä usko tätä kerrasta, vaan joutuu maksamaan tyhmyydestään hauis- ja pakaraprässillä nostellessaan 12-kiloista kakaraa lattialta syliin. (Alan olla aika pro yhden käden ruuanlaittaja). Sylistä tahdotaan pois vasta kun äiti on saanut veden keitettyä ja heitettyä pastat kattilaan. Silloin nimittäin halutaan itse sekoittamaan ja maistelemaan kiehuvaa, puoliraakaa pastaa. Itku pärähtää, jos mutsi ei heti anna. Ruoka syödään melkein kypsänä, sillä jos ruoka olisi saanut kypsyä kunnolla, olisi yksi kattaus "nosteltu" nälkäraivossa pöydältä lattialle. Myslipatukkako? Joo ei.

Kun lautanen on vihdoin tyhjä noin viiden ketsupinlisäyksen jälkeen, on taas hyvä mieli, noin viisi minuuttia. Siinä ajassa ehtii just ehkä tehdä pissit pottaan tai melkein pottaan ja aloittaa uuden leikin sohvalla. Sitten tippuu traktorin peräkärry lattialle tai hinausauton lava ei yksinkertaisesta toimintaperiaatteestaan huolimatta toimi, ja onkin aivan sopiva hetki päräyttää pienet huutoraivarit, heitellä loputkin lelut lattialle ja vaatia tuttia. Äiti syökööt joskus toiste, nyt lapsi nukkumaan. Jos sängyssä ei tarvitse tapella, on luvassa muutaman tunnin riidaton tauko. Ja hiljaisuus! God I love those minutes!

Toisinaan autuaat kaksi tuntia typistyy vain noin 20 minuutiksi, jolloin voi samantien "Äitii, heränny!" -kutsun kuultuaan luvata itselleen armottoman loppupäivän. Luvassa on kiukkua, huutoa ja haukkumista, autojen heittelyä, leikkikavereiden läpsimistä, syömättömyyttä, tutin vinkumista, isin raapimista, ei- ja joo-vastauksia, joo- ja ei-vastauksia samoihin kysymyksiin sekä mikä parasta: mahdottomuus saada lasta nukahtamaan näin negatiivisen päivän päätteeksi.

Nyt hieman mietityttää, että minkälaiseen soijaan olenkaan itseni upottanut. Mutta toisaalta, jokainen äiti ja isi tietää, että nämä raivostuttavat hetket ei koskaan tule yksin. Niiden lomassa ja rinnalla kulkee aina yhtä monta hyvää hetkeä. On hymyä, naurua, kiitosta, olehyvää ja anteeksipyyntöä, pissoja pottaan ja paidan riisumista ihan itse. On ehkä yksi rekka äitin kukkapenkissä, mutta on myös tunkiolle salaa kannettu kuollut kukka ja kasteluaikomuksessa vesipisteelle kiikutettu kastelukannu. On luultavasti myös pöytään tilsitty leipä ja vesimeloniviipale sekä pöydällä pötköttävä maitolasi, mutta on myös hali ja pusu.

Lopulta elämä uhmaikäisen (äidiltään geeninsä perineen) raivopään kanssa on joko aivan ihanaa tai kamalaa - riippuen omasta asenteesta. Riippuu nääs siitä, näkeekö sen maitolasin puoliksi tyhjänä vai puoliksi täytenä, onko lattialle lirahtanut pissa potasta menetetty vai vaipasta voitettu pissa tai onko tyhmä äiti lapsen ilkeyttä vai keino itsenäistyä ja irtautua. No, aina omassa asenteessa ei ole kehumista. Kuten tänään ei ollut. Mutta huomenna sitten ruoka on ajoissa pöydässä ja päikkäreiden aikaan kämpässä on hiirenhiljaista.

Mummolatunnelmaa

Savon kutsu on näin kesäaikaan kaikkein voimakkaimmillaan. Täällä sitä taas ollaan, tuhansien järvien maan siellä kaikkein järvirikkaimmissa maisemissa. Täällä, lähellä omaa kotikontuani ja täällä, missä on lapseni toinen mummola, avomieheni lapsuudenkoti. Paikkakunta on pieni ja idyllinen maalaispitäjä, ei kaupunkia nähnytkään, mutta melkoisen kotoisa kirkonkylä, jonka asukkaat ovat ihmeellisen sisukkaita. He ovat nimittäin päättäneet saattaa pikku pitäjän maailmankartalle ja vaikuttaisi siltä, ettei operaatiossa juuri kaihdeta keinoja.

Tämän pitäjän asukkaat ovat omastaan ylpeitä, ja he ovat vieneet kylänsä huudellen pienoiskoossa Helsinkiin Kansalaistorille esille. Tältä kylältä on peräisin Salli-satulatuoli ja pari kuuluisaa kirjailijaa. Tällä kylällä keikkailee nuorten yrittäjien pyörittämässä kuppilassa Suomen kuuluisimmat musiikkiviihteen nimet. Ensi viikolla  PMMP, sitten Jukka Poika. Tämä on kylä, jonka asukkaista kolmannes ajaa järkevästi mutta ei kovin intohimoisesti Skodalla (tieto perustuu empiiriseen havainnointiin). Tämän kylän asukkaat osaavat kyllä nauraa, mutta eivät juuri itselleen. Juuristaan nämä pitävät kiinni, vaikka välillä tuntuu, että osa juurista ja kylän historiasta on pakko olla legendaa, kylänmiesten kännissä laulamia, myyttisiä kansansatuja. Tällä kylällä ei nuorella ole juuri tulevaisuutta, ellei ala pyörittää sukunsa yritystä, maatilaa tai perusta omaa (tai ala opettaa). Tämän kylän miesten yleisin kuolinsyy on joko hukkuminen kesällä, hukkuminen talvella tai kännissä puuta päin ajaminen. Tämä on kylä, jossa synnytään tai kuollaan, harvemmin molempia.

Kylän Maalaistori tarjoaa iloa täkäläisille ja sikäläisille. Huono keli ja pyhäpäivä pitivät asiakasmäärät maltillisena.

Joku olj lähtennä.

Kylillä tapahtuu. Kunnan oma "kotisivu" aivan kylän ytimessä, pääväylän varressa.

Tämä pitäjä on joskus ollut Suomen suurimpia. Vanha lisänimi pitäjällä onkin "emäpitäjä". Vieruspaikkakuntalaisena huumoria on revitty nimenomaan imperfektimuodosta: Pitäjä OLI emäpitäjä 1500-luvulla, mutta nyt se on asukasluvultaan yksi Pohjois-Savon pienimpiä. Mutta eipä käy kieltäminen; luontohan täällä on kaunista, järvet kahtapuolta ja Marimekon pieni myymäläkin löytyy. Tosin hautausmaan sijainti kylän keskustassa kylän pääraitin vierellä on... noh, sarkastinen, eikä se herättele pelkästään positiivisia väreitä. Pysyypähän elämän realiteetit paremmin mielessä, kun pojjaat lähtööpi perjantaiyönä kylille tyttöjä kahtommaan viritetyllä mopolla pelekkä kohvin lippis ilmaa halakoen.

No, tämä kylä on yksi hieman hiomaton helmi Suomen kartalla monien muiden kaltaistensa joukossa.

Vaikka kylä on maalainen, tämä mummola sijaitsee mukavasti kylän kinthaalla, joten kauppaan on lyhyempi matka kuin meillä siellä etelässä. Ja täällä mieli selvästi lepää. Täällä meillä jokaisella on omat rutiinimme, joilla rennon mielen saavutamme. Itselleni rento mieli irtoaa naistenlehtien ja sisustuslehtien kimpussa, joita selaillessa usein vierähtää ja kierähtää viikonloppu poikineen. Sen verran harvakseltaan tänne pääsee, että tuoreita lehtiä on aina ehtinyt kertyä vino pino. Ne ommiun makkuun!

Näin kesäaikaan myös pihamaalla samoilu, siis nurmella lorvailu, pihakeinussa röhnöttäminen ja marjapensaiden kourinta on aivan erityisen herkkua kiristyneille hermoille. Koska tulen itse suuren maalaistalon pihamaalta, marjapensaat (niin karviaiset, vertit kuin musta ja punaiset) tuovat tuoksuillaan aina suuren kasan lapsuusmuistoja mieleen. Siksi marjojen ihailu ja syönti kuuluvat myös rituaaleihini. Pakkasmarjoja olen aina inhonnut, sillä pakkasessa mansikoista tulee pahanmakuisia ja kirpeitä, puolukoista mahottoman happamia ja mustikoista mauttomia. Siispä syön marjat lähes pelkästään tuoreina ja pensaasta suuhun -filosofialla, sillä marjojen keräily on myös melko inhottavaa. Kiitos ja näkemiin hampaiden kiilteille, ei tämä herkuttelu kuitenkaan kauaa kestä.

Jos meidän mökin pihalla tuoksuu lämmin havumetsä ja järvituuli (yleensä kesäaikaan myös mäntysuopa ja huussi), tämän mummolan takapihalla tuoksuvat valtavat kukkapensaat, yrtit, joista voimakkaimpana basilika, tomaatit sekä omenapuut. Piha on pienestä alastaan huolimatta otettu täydellisesti haltuun - ainakin istutusten näkökulmasta. Äidin näkökulmasta se ei ole pelkästään positiivinen asia, sillä minne tahansa 23-numeroinen kenkä astuu tai pallo lentää, on alla joko pioni, lilja, joku muu kukka (niiden muiden nimistä ei ole pienintäkään käryä) tai metsämansikkahalme. Tuhoa syntyy, häpeä kasvaa ja viulun kielet kiristyy.

Työmies

Huumaava basilika <3

Karvainen mato yrittää ehtiä ompulle ennen syöjiä.

Hiljainen ja hapekas maalaisilma tunnetusti raukaisee ja pehmittää näemmä myös kaksi ja puolivuotiaan nuorukaisen. Kun kello löi yhdeksää ja pojalle varovasti ehdotettiin nukkumista, hän hihkaisi "Joo, nukkumaan!", pinkaisi juoksuun kohti makuuhuonetta ja kiljui mennessään "Hyvää yötä!" Nukahtaminen kesti ennätykselliset muutama minuuttia. Olisinpa saanut kyseisen videolle. Voisin tuskaisina iltoina pyörittää nauhaa itselleni sen sijaan, että hakkaisin päätäni verille pihakuuseen.

Oikeastaan täällä ollessa alan yleensä kaivata jo syksyä, sillä täällä puolukat maistuvat parhaalta. Ja ne puolukat löytyvät parhaiten erään hiekkatien varresta matkalla erään suuren, vanhan maalaistilan pihaan (parhaita marjapaikkojahan ei bruukata paljastaa). Harmi vain, että tuo perillinen on juuri puolukoille allerginen.

Noh, pian kutsuvat taas kerran mökkimaisemat ja sitten taas kerran etelä. Elämä on, mutta onneksi tämä karkulaismieli tykkää vähän reissaamisesta.

Lapsuus on pieniä asioita

Lapsena oleminen on siitä kovin ihmeellistä, että sekä ilot että surut ovat kovin pieniä, varsinkin näin ison ihmisen näkökulmasta katsottuna. En tarkoita, etteikö iloa ja surua olisi - niitä on usein enemmän kuin pienen ihmisen kantti sillä hetkellä kestää - vaan tarkoitan, että ilon ja usein myös surun aiheet syntyvät aikuisesta melko yksinkertaisilta tuntuvista asioista. Kun olen kesän ajan viettänyt enemmän ja vähemmän lomalta tuntuvaa aikaa pian kaksi ja puoli vuotiaan poikani kanssa, olen huomannut, että kauneus ja nautinto ovat ihan pikkuriikkisissäkin asioissa. Niihin vain täytyy malttaa keskittyä ja kiinnittää huomiota. Tuntuu jopa siltä, että lapsen mieli on niin puhdas, että se haluaa nähdä uuden ilon lähes joka vilkaisulla ympärillään. Kyynisyyden kärpänen ei ole vielä ehtinyt puraista.

Muistan itsekin omasta lapsuudestani muutamia lähes sietämättömän suuren ilon hetkiä, jotka syntyivät ei niinkään uusista leluista tai matkoista tai muista valtavista asioista, vaan ihan perusjutuista. Onni oli seistä sateella räystään alla ja juosta talon ympäri niin kovaa kuin pääsi. Oli myös tosi huikeaa rakentaa tuoleista ja huovista maja parvekkeelle, viedä sinne sarjakuvalehti ja syödä piilossa vähän karkkia. Kun äiti huusi syömään, en vastannut mitään, olinhan piilossa ja täysin salassa muulta maailmalta. Muistan yhä majan tunkkaisen tuoksun kuumalla parvekkeen muovimatolla - se on hieno tuoksu, joka tuo mieleen pelkästään hyvää! Toinen vatsanpohjassa yhä tuntuva kokemus lapsuudesta on, kun pakkasin reppuuni eväät, leipää ja mehua, ja karkasin kotoa. Lähdin kohti metsää ja kävelin niin pitkälle, ettei taloa enää näkynyt puiden lomasta. Kukaan ei ehkä ollut nähnyt lähtemistäni, joten saisin karata kauas ennen kuin minusta huolestuttaisiin. Kiersin sakeassa metsässä (kuitenkin koko ajan tutulla alueella pysytellen) tontin toiselle reunalle, jossa huomasin, että onhan tässä jo oltu karkuteillä tarpeeksi. Söin eväät siinä paikassa ja lompsin kotiin. Äiti kertoi vuosia myöhemmin nähneensä karkureissuni - eipä ottanut tuolloin puheeksi. Mutta se vapaudentunne oli huikaiseva!

Myös kolmas lapsuuden suuri muistoni liittyy metsään. Nimittäin tontin rajalla olevan sakean sekametsän keskellä oli ojien muodostama pienempi neliön mutoinen alue, jossa kasvillisuus tuntui poikkeavan muusta metsän kasvillisuudesta. Luulen, että muutos johtui siitä, että alueella oli kaatunut maahan muutamia isoja koivuja lahoamaan ja auringon säteet pääsivät pläntille paremmin kuin muualla metsässä. Aurinko sai valkovuokot kukkimaan, saniaiset kasvamaan kauniin vihreinä ja sammalet loistamaan päivänvalossa. Pläntin tunnelma oli kuin suoraan satukirjan linnanmetsästä, jossa jänikset osaavat puhua ja linnut ovat pulleita kuin pullasorsat. Viihdyin tuolla pläntillä muutaman kesän pitkiäkin aikoja, "raivasin plänttiä", eli kannoin puista tippuneita oksia pois ja söin eväitä. Pläntti oli oma taikametsäni, jossa kaikki haaveet saivat hetken elää.

Olin pienenä aikomoinen luonnonlapsi, joka johtui siitä, että asuimme aivan maaseudulla eikä naapuritaloissa ollut juuri samanikäisiä lapsia. Totuin leikkimään yksin ja yleensä aina leikkipaikka löytyi metsästä. Joskus olen ollut katkera, että oma lapseni on parhaillaan kasvamassa kaupunkilaislapseksi. Pelkään, ettei hän opi kuuntelemaan luontoa ja lintuja tai käyttämään mielikuvitustaan synnyttäessään leikkiä tyhjästä - kaupungin puistoissa kun kaikki virikkeet ja välineet on annettu valmiina. Mutta sitten olen huomannut, miten rikas mielikuvitus lapsellani on ja kuinka paljon hän nauttii suurista leikkipuistoista ja toisten lasten seurasta. Joinakin hetkinä olen ollut katkera, etten itse ole koskaan lapsuudessani päässyt isoihin puistoihin leikkimään.

Ja sitten olen huomannut, että vaikka lapseni saa paljon asioita valmiina, myös hänen ilonsa syntyvät aivan pienen pienistä asioista. Kesäaikaan olemme vihdoin laajentaneet reviiriämme Helsinkiin asti. Muutama viikko sitten kävimme Korkeasaaressa, eilen puolestaan tsekkasimme Tall ships race -purjealukset Hietalahdessa.

Näiden retkien ehdottomia kohokohtia ovat olleet (ei eläimet tai korkeat mastot) linja-auto-, juna-, metro- ja laivamatkat. Julkisen liikenteen dösät hakkaavat nykyään mennen tullen äidin auton (satoi tai paistoi) ja junalla pitäisi ajella joka päivä huolimatta siitä, että juna-asemalle on meiltä vähintään 20 minuutin matka. Matkan päämäärällä ei ole väliä, kunhan mennään junalla. Metromatkat ja laivamatkat ovat olleet lapselle niin huikeita juttuja, että kyydissä naama vetäytyy peruslukemille ja silmät on suuret kuin säikähtäneellä pupulla. Jännitys on käsin kosketeltava ja voin melkein sieluni silmin nähdä ja kuulla, miten lapsi tarkkailee jokaista pienintäkin ääntä ja yksityiskohtaa, imee ajatuksia ja ideoita omiin leikkeihinsä ja varastoi materiaalia seuraavan yön uniin. (Muistan toki itsekin vielä ensimmäisen metromatkani. Olihan se melkoista!)

Olimme vasta muutaman päivän kesämökillä Pohjois-Savossa (siellä sukujuhlissa, joista aiemmin puhuin). Nautimme ajattomuudesta ja lämpimän metsän ja havun tuoksusta, pehmeästä hiekasta ja ja pyöreistä kivistä jalan alla, järvivedestä ja pesuista rantasaunassa sekä grillimakkarasta kalliolla ja aamuista, kun ulkohommat alkavat heti, kun puuro on syöty.

Mökillä olo oli lopulta niin voidetta haavoille, että päätimme lapsen kanssa jäädä Savoon vielä muutamaksi lisäpäiväksi. Kesäpäivät mökillä olivat varmasti lapselle yhä suurta nautintoa kuin minulle. Ja mikä parasta, lapsi löysi jälleen onnen niin pienistä asioista, että elämä alkoi tuntua mökillä täydellisen helpolta ja vaivattomalta. Mustikat olivat vasta kypsyneet mökkiä ympäröivän metsän mättäisiin, joten mättäillä istuessa meni yhteensä useita, useita tunteja. Naama ja kakka olivat tietysti väriltään istuntojen mukaiset.

 Myös metsä innoitti leikkimään välillä pöllöä, välillä apinaa, sitten taas paloautoa (tavallisia näkyjä Pohjois-Savon metsissä). Suuri riemu repesi myös suuresta hiekkakasasta, joka on tuotu mökin nurkalle kaksivuotiaita viihdyttämään (jotta eivät olisi koko aikaa hyppelemässä kalliolta järveen). Mutta kaikista suurin ilo syntyi kuitenkin kivien heittelystä, sammakkohypyistä ja käsipohja-treeneistä auringon lämmittämässä rantavedessä.

Vielä joku aika sitten pelkäsin tulevaa kesää kaksivuotiaan pojan kanssa. Muistan joskus kuulleeni joltakin, joka oli kuullut lastenlääkärin sanovan, että jokainen kymmenen vuotiaaksi ehtinyt poika on suoranainen ihme. Joku on puolestaan joskus heittänyt, että parivuotiaana pojat ovat pahimmillaan. Stressitöntä kesää siis minulle! Mutta tämä kesä onkin osoittanut, miten antoisaa elämä on nimenomaan parivuotiaan pikku pojan kanssa. Nyt muistan, miten pienen pienet asiat muodostavat pala palalta kokonaisen, lähes sietämättömän kivan elämän.

Maidoton ja munaton mustikkajuustokakku (täh?)

Olen jo pitkään odottanut, että pääsen laittamaan erään bravuurireseptini tänne. Olen pantannut ohjetta, sillä kuva on puuttunut. Nyt sain sitten senkin.

Resepti on tuorejuustottoman juustokakun ohje, jonka olen itse säveltänyt kokemuksen ja kokeilujen kautta. Kun ihmiseltä kielletään maito ja kananmunat, juuri niitä alkaa tehdä mieli, vaikkei koskaan ole ollutkaan mikään fanaattinen maidon ja munan kuluttaja. Mutta kun elämässä yleensä haluaa sitä mitä ei saa. Siksi lapsen allergiat ovat tehneet minusta suuren juustokakkuvinkujan. Tekisi mieli kokeilla kaikenlaisia uusia, eksoottisia ja varmasti maistuvia juustisreseptejä. Kokeilla Baileys-juustokakkua, lime-valkosuklaa-mansikkajuustokakkua, suklaajuustokakkua tai tehdä kerrankin koko juustokakku uunissa, jolloin se vaatisi myös kananmunaa. Juustokakkuhimoni yltyi alkukesästä voittamattomaksi, joten päätin uskaltaa kokeilla vaihtoehtoista juustokakkua ja tehdä sen täysin munattomana ja maidottomana.

Tämän juustokakun "juusto" on soijatuorejuustoa, joka maistuu purkista nuolaistuna melkoisesti soijalta (yäk!). Mutta kun täytteen maustaa tuhdisti, ei soijaista sivumakua huomaa lainkaan. Juuston joukkoon sekoitettava Apro Soyan airy & creamy -vaahto ei maistu juuri miltään, se tuo ainoastaan samettisen rakenteen täytteeseen. Olen tehnyt kakkua muutamaan otteeseen ja yhtä poikkeusta lukuunottamatta aina mustikasta. Kerran kokeilin ohjeesta myös hedelmäistä versiota, eli laitoin täytteeseen purkin persikkapilttiä, säilykepersikan paloja ja päällystin kakun hedelmäpilttikiilteellä.
Hedelmäinen maku jäi kuitenkin melko vienoksi eikä onnistunut piilottamaan soijan makua (yäk!). Hedelmätäyte onnistuisi varmasti paremmin esim. mangosta, jolloin juuston ja kerman joukkoon voisi sotkea mangopilttiä ja/tai itse soseutettua mangoa (tosi ihana ja täyteläinen maku!). Tällöin kiilteen voisi tehdä esim. mango-appelsiinimehusta. Valitettavasti perilliseni on allerginen mangollekin, joten kyseistä kakkua ei tulla näkemään meidän pöydässä.

Mustikkasoijajuustokakku

Pohja:

n. 200 g Digestive-keksejä hienonnettuna

n. 100 g pehmeää margariiniä (sininen Keiju on maidoton)

Täyte:

1 prk Alpro Soya airy & creamy soijakermavaahtoa

1 prk maustamatonta soijatuorejuustoa

1 sokeria

1 tl vanilliinisokeria

1 prk mustikkapilttiä tai 1, 5 dl itse soseutettua mustikkaa 

6 liivatelehteä

0,5 dl marjamehua

(1-2 dl tuoreita, kiinteitä mustikoita tai jäisiä, ehjiä pakastemustikoita)

Päälle:

1 prk mustikkapilttiä

3 liivatelehteä

1,5 dl marjamehua

 

TAI

Päälle:

tuoreita mustikoita niin paljon, että mustikat peittävät kakun

2 dl vettä

1 dl hyytelösokeria

Hienonna keksit ja sekoita (käsin) pehmeä rasva keksimurujen joukkoon. Painele keksi-rasvaseos irtopohjavuoan pohjalle (pohjan voi ensin peittää leivinpaperilla. "Lukitse" leivinpaperi pohjan ja reunojen väliin). Laita pohja jääkaappiin kovenemaan. 

Laita liivatelehdet kylmään veteen. Valmista täyte vaahdottamalla ensin kerma kiinteäksi vaahdoksi. Lisää vaahdon joukkoon tuorejuusto, sokerit ja mustikkasose ja sekoita hyvin niin, että tuorejuusto pehmentyy. Lämmitä marjamehu kuumaksi ja sulata liivatelehdet mehun joukkoon. Valuta sitten neste ohuena vanana täytteen joukkoon koko ajan huolella vatkaten. Halutetessasi voit lopuksi lisätä täytteen joukkoon kiinteitä mustikoita. Sekoita mustikat varovasti käännellen tasaisesti täytteen joukkoon. Kaada täyte vuokaan pohjan päälle ja tasoita pinta. Laita kakku muutamaksi tunniksi (väh. 2 tuntia) jääkaappiin hyytymään.

Jos käytät kakun päällä mehukiillettä, lämmitä marjamehu ja mehuun sekoitettu piltti kuumaksi. Sekoita mehun joukkoon kylmässä vedessä pehmitetyt liivatelehdet. Anna kiilteen jäähtyä hetki ja kaada varovasti hyvin hyytyneen juustomassan päälle. Kiille sulattaa nopeasti hyytyneen juuston, joten tämä työvaihe vaatii tarkkuutta ja yleensä myös pari perkelettä. Laita kakku lopuksi hyytymään jääkaappiin vähintään pariksi tunniksi tai yön yli.

Jos käytät kakun päällä tuoreita marjoja ja vesikiillettä, aloita asettelemalla marjat kakun päälle. Valmista sitten kiille sokeripaketissa olevan ohjeen mukaan. Kun kiille on hieman jäähtynyt, valuta se varovasti mustikoiden päälle. Kaikkea kiillemäärää ei välttämättä tarvitse käyttää. Kiilteen määrää riippuu mustikoiden määrästä. Laita kakku jääkaappiin hyytymään joksikin aikaa.

 PS. Jos laitat juustomassan joukkoon pakastettuja mustikoita, pidä huoli, etteivät mustikat päästä ollenkaan nestettä. Muuten massasta tulee ruma, kun neste jää hyytyneen massan sisään "mustikkavesi-ilmapalloiksi".



Toivottavasti ohjeesta on joskus jollekin munatonta ja maidotonta leivontaa vielä vierastavalle leipojalle iloa. Meillä kakku on ainakin maistunut sekä allergisille että allergiattomille! Ja mustikat tuntuvat olevan mieleinen täyte varsinkin lapsen makuun... Itsehän tekisin kakun mieluiten Baileys-likööristä ja tummasta suklaasta, mutta multa ei taideta kysyä. 

Onnea ja onnea

Onni on uusi harrastus ja parempi fiilis, parempi kunto ja parempi ruuansulatus! Hylkeen tuhoamisprojektini on alkanut kantaa hedelmää, sillä muutaman viikon ahkeran salin asiakkaana olemisen seurauksena kunto on lähtenyt selvästi kohenemaan ja olo virkistymään. Mitään kiloja ei ole tippunut, mutta se ei ollutkaan tämän projektin varsinainen tavoite. Tärkeintä on kohottaa kuntoa ja saada sitä myöten lisää energiaa ja puhtia päivään, parantaa ryhtiä ja niskahartiaseudun hyvinvointia sekä tietysti päästä eroon ylimääräisestä turvaläskikerroksesta keskivartalon seudulla.

Olen huomannut itselleni toimivimmaksi salikomboksi tunnin oma treeni sekä jokin rentouttava, keskivartalon lihasten hallintaa kehittävä tunti. Omaehtoinen salipyrähdykseni sisältää edelleen Pandoran tuhoamista, mutta nyt jo selvästi tavoitteellisempana. Fillaroin, jos fillarin telkusta tulee jotain hyvää, muuten viihdekeskuksen polkeminen tuntuu jokseenkin teeskentelyltä ja fiinistelyltä. Ei siinä oikeasti hiki tule. Tai jos tuleekin, fillariin integroitu tuuletinjärjestelmä puhaltaa hikipisarat otsalta alta aikayksikön.

Kokovartalon vitkutuslaitteesta siirryn yleensä hyvän hien ja maitohapoissa kärvistelevien raajojeni kanssa kuntosalin lihaskuntolaitteisiin, joista alan jo hallita yli 50 %. Ylpistyneenä suomalaisena en ole voinut pyytää apua laitteiden käyttöön, joten yritän tiirailla muita laitteiden käyttäjiä, jotta voisin itse pikku hiljaa laajentaa laitevalikoimaani. (Minusta tuntuu, että laitevalikoima on hieman monipuolistunut ja uudistunut viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana... ei ne siellä lapsuuden kotikunnassa näin vaikean teknisiä olleet..) Toistokertani ovat nousseet 8 toistosta 12 toistoon, ja sarjojakin teen vähintään kolme. Jotain on siis todella tapahtunut, sillä lihakseni eivät enää huuda hoosiannaa kaiken tämän jälkeen, vaan voin vielä nautiskella treenin päällle joogasta tai core-tunnista. Ehkä en ole aivan vielä saavuttanut henkistä tasapainoa ja seestyneen rauhan tilaa joogatunneilla, mutta matkalla ollaan. Koska minussa loisii pieni valittaja, on pakko vähän valittaa. Nimittäin se spinnig siinä viereisessä salissa... ei armias, voisiko joku tehdä temput kaikille Tauskin levyille.

Tällä hetkellä olen sataprosenttisen tyytyväinen kesäprojektini tämänhetkiseen tilaan. Mieli on hyvä ja tulokset ovat jo nähtävissä! Salikorttikaan ei tunnu enää niin kalliilta. Kunhan työt kuukauden päästä alkavat, voi ajatus olla jo aivan toinen...

Onneakin on luultavasti luvassa, sillä tänään, ehkä toisen kerran elämäni aikana löysin nelilehtisen apilan takapihalta. Onnea on aivan selvästi luvassa, sillä apilanlehti osui "aivan vahingossa" silmään nopealla silmäyksellä auringossa palaneeseen nurmeen. Tällä kertaa löytäminen ei vaatinut onnenetsintää ja viiden sadan lehden kääntämistä. Milläköhän tavalla se onni tällä kertaa potkii?

Trukkilavasohvaprojektini seisoo tällä hetkellä hieman jäissä tuossa pihaterassillamme. Malttamattomana ostin jo Jyskistä päälliset, mutta eilisen rankkasateen aikana tietoisuuteeni iski hieman liian voimalla se kylmä fakta, etten ole käsitellyt raakalaudesta kasattuja lavojani vielä millään tavalla.

Rautakaupassa huomasin, että vaha on aivan liian tyyris vaihtoehto minun kukkarolleni, kun kyseessä on kuitenkin vain trukkilavat eikä esimerkiksi olohuoneen lattia. Pihi minussa alkoikin heti kitsastelemaan, ja päädyin ostamaan tarjouslakkaa, kelohongan värisenä. Hieman tuo valinta näemmä vielä kaivelee, sillä purkki odottaa eteisessä koskemattomana. En tiedä, pitäisikö vain sipaista lakka pintaan vai sittenkin vaihtaa purkki valkoiseen maaliin. Lakka halpa, valkoinen maali kaunis ja ajaton. Mielipiteitä? Lakkaa ei ollut tarjolla valkeankuultavana, se olisi ollut taas se kuuluisa kompromissiratkaisu kahden hyvän vaihtoehdon välillä. Tämä nyt ei ole mitenkään uutta.. kahden välillä seilaaminen on minulle tuttuakin tutumpaa. Pässinpää ja himskutan jäärä olen, mutta en silti osaa tehdä valintaa.. 

Onnea on lisäksi vielä sekin, että viikonlopulla pieni suuri sukumme taas vihdoin kokoontuu yhden mökin tontille. Parhaimmillaan sisaruskatraamme välissä on yli 600 kilometriä, joten kaikki yhteen tuovat kokoontumisajot ovat erittäin, erittäin harvinaisia. Tällä kertaa kokoonnumme äitini syntymäpäivän merkeissä (vaikka synttärit olivat ja menivät helmikuussa), mutta koska ilman verukkeita on vaikea saada kaikki kokoon, on pyöreät synttärit mitä mainioin keino päästä sukujuhlimaan. Viikonlopulla siis pohjoissavolainen mustikansininen mökki täyttyy monenkirjavasta ja kaikenikäisestä kansasta, joka nauraa hassusti, muistuttaa päivä päivältä enemmän toisiaan, ei sylkäise jätskikuppiin ja rakastaa hyvää ruokaa!

Jälleennäkemisten ja ihanien tapaamisten viikonloppua kaikille!

Lazy day

Välillä on kiva vaan olla tekemättä yhtään mitään. Istua löllöttää ja seurata sivusta, mitä muut tekevät. Tiedän, että lapsiperheissä se on yhtään totuutta kärjistämättä mahdotonta, sillä koko ajan tapahtuu kaikkea, itsestä riippumatta. Siihen kaikkeen on pakko ottaa osaa ennemmin tai myöhemmin, sillä muuten hajoaa kämppä ja tulee ruumiita.

Mutta välillä meille perheellisillekin suodaan tällainen mahdollisuus, ja se se vasta hyvältä tuntuu. Laiskottelu nimittäin. Ei sitä opiskelijanplanttuja ymmärtänytkään, miten hyvältä jouten olo ja tekemättömyys voi vielä joskus tuntua. Miten terassilla norkoilu voi tuntua oikeasti terapeuttiselta tai miten kaduilla haahuilu voi olla parasta, mitä vapaa-aika voi tarjota. Kun on voittanut lotossa lapsiperheen arjen, on käsittämätöntä, miten alkaa kaivata ja arvostaa juuri niitä asioita, jotka ennen perhettä tuntuivat ajan ja elämän hukkaan heittämiseltä tai selkärangattomalta.

Minäkin sain tällaisen laiskan päivän. Äiti lupasi jo viime viikolla, että ensi viikolla saan yhden lapsesta vapaan päivän. Voin tehdä yksin mitä haluan. "Vapaapäivinäni" lähden aina Helsinkiin laahustamaan. Käyn paikoissa, joissa näen kauniita asioita (esim. Marimekko, pienet ja sympaattiset erikoisliikkeet, kirppikset), menen johonkin kahvilaan ja tilaan hintalappuun katsomatta sitä, mikä näyttää vastustamattomimmalta ja yritän eksyä ihmisten sekaan. Eksyminen onnistuu yleensä parhaiten kauppatorilla tai Aleksanterinkadulla. Yritän olla yhtä aikaa näyttämättä turistilta ja  samaistumatta helsinkiläisten kilpajuoksuun.

Lapsuuden ystäväni sattui juuri parahiksi tulemaan kesälomareissulle tänne etelään, joten pääsinkin viettämään lapsetonta laiskuuttani hyvässä seurassa! Kahvilassa ja terassilla istuskelu tuntui heti astetta luonnollisemmalta ajatukselta (yksin istuminen on aina yhtä extremeä. Kuinka näyttää rennolta ja tyytyväiseltä kuitenkaan näyttämättä yksinäiseltä tai seuraa hakevalta?). En tiedä, oudoksuvatko muut yksin istuvaa kahvittelijaa tai siiderin litkijää. Itselle se on hieman vieraantuntuista ja on todella vaatinut opettelua. Silti olen pitänyt kiinni ajatuksesta, että "lomapäivinäni" yrittäisin olla yksin - toisinaan se on vaikeaa, toisinaan se on juuri se, mitä tarvitsen.

Aloitimmekin ystäväni kanssa lapsettoman päivän aamupalalla Esplanadin kahvilassa ihanilla täytetyillä croissanteilla ja puolitetulla mansikkarahkapullalla. Ei herramunjee! En todellakaan osaa nyt kuvitella yhtään parempaa, toteutettavissa olevaa tapaa aloittaa aamu kuin herkutellen Espan terassilla lämpimässä auringonpaisteessa. Croissant oli ehkä parasta ikinä!! (Konteksti voi vaikuttaa tulkintaan.)

Verkkaisten ja nautiskelevien aamukahvien jälkeen suuntasimme hieman shoppailemaan, sitten taas terassille. Valitsimme mahdollisimman hektisen ympäristön eli Kolmen sepän patsaan vieressä sijaitsevan terassin. Olimme terassilla ensimmäiset "alkoholistit", mutta tällaisena päivänä aikainen siiderikään ei tunnu moraalisaarnan arvoiselta. Kylmät juomat aivan vilinän ytimessä olivat niin meitä - olemme molemmat ihmisten tuijottajia (ehkä muutama arvosteleva ja ihasteleva kommenttikin irtosi). Taas jaksoimme hieman kierrellä alennusmyyntien sekamelskassa, kunnes löysimme Kampin takaa, Tennispalatsin edestä jälleen viihtyisän terden. Kahvia vaan koneeseen, sitten siideriä. Kuuntelimme ympärillä olevien ihmisten tarinoita. Yksi nuori pari oli selvästi ensimmäisillä tai toisilla treffeillään, eikä mies ymmärtänyt tarjota naiselle sidukkaa vaan tämä joutui hakemaan itse omansa. Eräs perhe ei puolestaan vaihtanut kuin muutaman huolella valitun sanan koko yhteisen limpparihetken aikana. Ihmisiä sivusta seuratessa ei tietenkään voi olla arvostelematta nykyistä katumuotia saati suomalaisten terveydentilaa. Sitten taas ruodimme ja punnitsimme omaa elämäämme.

Aivan yllättäen kello näytti viittä, vaikka tuntui, ettemme oikeastaan olleet ehtineet mitään päivän aikana. Tai no, oikeastaan juuri se olikin tarkoituksemme. Tuntui hyvin harvinaiselta herkulta istua välillä aivan hiljaa keskellä vilinää ja olla ottamatta siihen osaa, unohtaa oma kiire ja velvollisuudet. Vetäytyä, olla sivusta katsoja ja vaihtaa hieman alkoholin huurruttamia mielipiteitä in good old company! Oli myös ihanaa syödä vähän ja epäterveellisesti ja ruuan sijaan täyttää nälkäinen vatsa makealla siiderillä, joka ei oikeastaan maistukaan niin kauhean hyvältä. Nyt voi hyvin olla taas vuoden ilman sitäkin.

Loma ei olekaan pitkään aikaan tuntunut näin lomalta.

Ihan munatonta

Pitkään on mieltä rassannut munattoman ja maidottoman kääretortun tekeminen. Kääretorttutaikinaanhan laitetaan parhaimmillaan jopa neljä kananmunaa - kuinka sellaisen taikinan voi saada onnistumaan ilman kananmunaa?

Etsin internetistä kaksi eri munattoman käärärin ohjetta ja niitä yhdistellen tein omani. Ensi testaus tunnin jääkaapissa seisseestä kääretortusta oli oikein hyvä! Oma sovellukseni kahdesta eri reseptistä on alla. Kuva tulee sitten, kun kääretorttu on laitettu tarjolle vanhempieni kahvipöytään.

Munaton ja maidoton unelmakääretorttu
(4-5 herkuttelijalle)

Pohja:

1,5 dl sokeria

2,5 dl vehnäjauhoja

0,5 dl tummaa kaakaojauhetta

2 tl leivinjauhetta

2 tl vaniljasokeria

1 dl soijamaitoa

1 dl säilykepersikoiden lientä (säästä loput kostutukseen)

0,5 dl sulatettua sinistä Keijua

Täyte:

1 prk Alpro Soya airy & creamy soijavalmistetta vaahdotettuna

säilykepersikoita pieneksi pilkottuna

tummaa suklaata rouhittuna (Pandan hurmaava tumma on maidotonta)

2 tl vaniljasokeria
sokeria oman maun mukaan, itse jätin kokonaan pois

Sekoita pohjan kuivat aineet hyvin keskenään. Sekoita soijamaito, säilykemehu ja sulatettu rasva toisiinsa. Lisää neste jauhojen joukkoon. Kääntele ainekset nopeasti sekaisin, älä kuitenkaan sekoita taikinaa voimakkaasti tai vatkaten. Levitä uunipellille ja paista 225 asteessa 8-10 minuuttia. Kumoa kypsä pohja sokeroidulle leivinpaperille. Anna jäähtyä hetki. Valmista sillä välin täyte.

Huom! Jos pohjan reunat ovat uunissa kuivahtaneet, leikkaa terävällä veitsellä hieman jäähtyneestä pohjasta kuivuneet reunat pois.

Vatkaa soijavalmiste kiinteäksi vaahdoksi. Lisää joukkoon sokeri, persikat  sekä suklaarouhe (ja sokeria oman mielen mukaan). Kostuta hieman pohjaa esim. säilykepersikoiden liemellä. Lisää täyte pohjan päälle. Vaikka näyttää siltä, että täytettä olisi vaikka naapureille antaa, niin ainakin itse tykkään kääretortuista, joissa on runsaasti ihanaa täytettä! Jos kaikki täyte ei kuitenkaan mene, voi lopun napsia parempiin suihin kokkauspalkaksi. Kierrä torttu sitten tiiviiksi rullaksi leivinpaperin avulla. Jätä sauma alapuolelle ja nosta käärö tarjoiluastiassa jääkaappiin hetkeksi jalostumaan. 

Ps. Kääretorttu maistui syöjille hyvin. Ensimmäisellä tekokerralla käytin tortun välissä säilykeaprikoosia, mutta toisella kerralla huomasin, että säilykepersikka on huomattavasti maistuvampi ja kosteampi vaihtoehto. Suosin siis jatkossakin persikkaa suklaarouheen parina! Tietenkin, jos tuoreita mansikoita olisi tarjolla, paras täyte tulisi mansikanpaloista ja suklaa- tai ranskanpastillirouheesta. Jos lapselle sopisi mango, voisi sekin olla melko maukas täytevaihtari. :)

Ainiin! Kun lapsi huomasi, että pöydässä on taas herkkua tarjolla, halusi hän välttämättä laulaa onnittelulaulun. Pulmaksi meinasi muodostua, kenelle laulu luriteltaisiin. Onneksi mäyräkoiramme Santtu täyttää vuosia 12. päivä, eli oli oikeastaan ihan paikallaan hieman juhlistaa koiran synttäreitä. Valitettavasti itse sankari sai tyytyä yhteislauluun ja syöttiksen ympärille tipahtaneisiin muruihin. Paijauksia hän kuitenkin toivoi saavansa senkin edestä...

Roggista pukkaa

Nyt ei ehdi kirjoittaa. Mutta silti on pakko vähän fiilistellä. Hurahdin kuin hullu piimään erään ystäväni trukkilavaulkosohvaan. Sellainen oli saatava. No nyt on sitten omallakin pihalla trukkilavakyhäelmä (kiitos, Tipi ja Tipin antelias naapuri!). Enhän malttanut olla kokoamatta omaa sohvaa, vaikka lavojen viimeistely, kuten maalaus tai vahaus, vielä uupuu eikä pehmusteitakaan ole (Jos vanhat ennusmerkit pitävät paikkansa, niin huomenna on). Anna malttamattomalle jokin kiva asia, mitä odottaa, niin se ei todellakaan odota.

Inspiraatiokuvia on internet puolillaan, sillä joku muukin on keikahtanut trukkilavakalusteiden suuntaan. Tähän olen poiminut yhden, joka muistuttaa pitkälti ajatusta siitä, mitä omalle terdelle on syntymässä. Mitään näin viimeisteltyä ei ole luvassa, varmasti kotikutoisuus ja oman käden kosketus tulevat paistamaan sohvastani. Mutta oma kuva sitten, kun roggis on valmis!

Lisää kuvatekstiKuvan lähde: http://souliina.blogspot.fi/2013/03/tekaise-itse.html

Rentouttavaa ja luovaa viikonloppua!

Jees päivä

Niin ärsyttävältä ja kliseeltä kuin se kuulostaakin, niin tämä päivä on ollut sellainen, josta jää pitkäksi aikaa kiva mieli. Huonosti nukuttu ja lyhyeksi jäänyt yö ei enteillyt paskaa päivää vaan kivoja kokemuksia ja yhteisiä juttuja.

Näin kesälomalla olemme erään 2-vuotiaan herrasmiehen kanssa ottaneet tavoitteeksemme lähteä joka aamu kymmenen aikaan liikenteeseen, mennä milloin minnekin, tehdä jotain kivaa, yleensä käydä jätskillä ja tulla sitten kotiin syömään ja nukkumaan päikkärit - yleensä aina vähintään tunnin myöhässä normaalista aikataulusta. Tähän mennessä olemme kolunneet kaikki lähialueen asutuskeskukset, kuten Tikkurilan, Korson ja Koivukylän vain muutaman mainitakseni.  Alueen kirpparit on katsottu melko monesti, puistot nähty ja käyty ehkä liiankin monesti ja junasta ja bussista on haettu vaihtelua ja jännitystä aamupäiviin. Mutta Keravalla ei olla vielä ehditty käymään - niinpä sinne mentiin tänään.

Hieman kyseenalaisesta maineestaan huolimatta pidän Keravasta. Se on kaikista käymistämme asutuskeskuksista kaikkein viihtyisimmän oloinen ja lapsiystävällisin. Vaikka keskustan alue on pieni, kivoja pikkuruisia puistoalueita on paljon, tori keskellä kaikkea on elävä ja lapsille on parikin näkemisen ja kokemisen arvoista juttua aivan keskustassa. Lisäksi keskustassa on isompi huonekalukirppis, jota en itse jätä koskaan käymättä - paitsi tänään. Lähdimme tällä kertaa autolla liikenteeseen, sillä juna-asemalle on meiltä melko karvas kävelymatka. Asemmalle asti päästyämme meinaa sitruunat olla molempien naamataulujen paikalla. Pitkä kävely vie muutenkin liikaa aikaa tiukasta aikataulusta. Tällä kertaa auto koitui onneksemme, sillä päätin lähteä etsimään heinäsuovasta neulaa ja Keravan keskustan ulkopuolelta kirpparia. Yksi löytyikin, Lähetystori Fida ja sieltä pari tosi hyvää löytöä. Herra automies löysi täysin yllättäen itselleen kaksi autoa, Falckin hinurin ja L&T:n roska-auton. Firmoilla on väliä...

Itsekään en jäänyt hyvää ilman, sillä löysin tosi hyväkuntoisen teaklipaston (?). Pienen ja söpön ja halvan. Se ei vaadi lainkaan laittoa, vaan on säilynyt hienosti.

Lisäksi löysin lasipullon, johon päätyy bambu, joka päätyy yöpöydälleni. Olen jostakin lukenut, että makuuhuoneessa kantsisi suosia viherkasveja, koska ne ovat luonnon ilmanraikastimia. Riittävän monta huonekasvia vastaa yhtä mekaanista ilmanraikastinta (mikä on riittävän monta?). Yksi rikkaruohokasveihin luokiteltava viherkasvi meidän makkarista jo löytyy, mutta se ei selvästikään riitä, sillä toisinaan aamuisin ilmanlaatu on lähes lusikoitava. On tietysti melko epäsuomalaista aloittaa tuo makkarin viheriöittäminen bambulla (tai oikeammin jollain vehkalajikkeella), mutta pulloon saa niin heikosti muunlaisia ajoittaisen unohtamisen sallivia viherkasveja viriteltyä. Ja pullo vie niin kivan vähän tilaa.

Fidan vaihdoimme sitten Aurinkomäen leikkipuistoon, jossa kiipeily osoittautui yllättäen extremeurheiluksi, kun varsinaisen kiipeilijän ei tehnyt mieli päästää L&T:n autosta hetkeksikään irti. Äidin sykkeet saatiin pariin otteeseen niin hyvin nousuun, että leikkipuistovierailu jäi tänä päivänä lyhyeksi. Kun kotiin emme voineet suoraan puistosta palata, (aina ei voi onnistua: muistin kotiavaimen juuri kun lukko napsahti takanani kiinni), oli onni, että mummolan pakkasesta löytyi juuri sopivasti porkkanapihvit pojalle ja ahvenkukkoa äidille. Ruokittuina ja hyvin leikittyinä oli ilo palata taas omaan kotiin vara-avaimella.

Onnistuneen päivän täydensin tänään ensimmäisellä Jooga Flow -tunnilla. Ajattelin, että nyt mennään kokeilemaan jotain ihan uutta, silläkin uhalla, että menee tunti ihan tahvoiluksi. Mutta mitä vielä! Tuttua huttuahan se oli, sillä liikesarja oli sama, jota viime kesänä Korsossa minulle ohjattiin, hieman eri nimellä vain. Raajojani ylös alas venytellessäni tunsin itseni jo vähintään kreikkalaiseksi jumalattareksi tai samuraiksi, kunnes ymmärsin avata silmäni ja näin koko komeuden peilistä.

(Flow jooga on siis joogaa, jossa liikesarjassa mennään liikkeestä toiseen rauhallisen sisään, ulos -hengityksen rytmissä. Musiikki taustalla luo tunnelmaa, ei rytmiä - ja tuo mieleen välillä tosi hyviä elokuvamusiikkiviboja)

Tunnilla tuli jotenkin tosi maailmaa syleilevä olo. Mistä se johtuu? Ehkä siitä mielikuvasta, joka joogaan on totuttu yhdistämään: joogaa harrastavat täydellisen mielenrauhan ja tasapainon saavuttaneet aasialais- tai amerikkalaistaustaiset ihmiset suurissa, aurinkoisissa puistoissa kukkivien kirsikkapuiden alla. Seesteisyys on käsinkosketeltava. Jopa ilmansaasteet ovat väistyneet tuolta puistopläntiltä tuoksi yhdeksi tunniksi, jonka ihmiset uhraavat mielenrauhalle. Joku on ehkä tulkinnut, että kyseessä on maailman rauhan synnyttäminen, mutta kyllä se on vain sitä, että ihminen pystyy hetkeksi unohtamaan ikuiset kysymykset, kuten "Mitä tänään syötäisiin?" Itsellä puistoefektin saavuttamiseen meni hetkinen, sillä aivan seinän takana karjui melko hyvät keuhkot omaava nainen, jolla taisi jyllätä jo vahvat adrenaliinit elimistössä: "Kiivetkää, kiivetkää, tulkaa, tulkaa, tänne asti vaan, kyllä jaksaa, vielä, vielä...". Kyseessä oli sisäpyöräilytunti.

No, flow joogasta voisi tulla uusi hyvä ystäväni. Suosittelen...