Parempi huominen

Hylkeen transformaatioprojekti eteni tänään jo paljon vähemmän naurettavasti kuin eilen. Olin varannut tälle päivälle jumppapumppavuoron coreen eli keskivartalon lihasten hallintatreeniin. Kun nyt satuin nohevana olemaan liian aikaisin paikalla, otin oman henkilökohtaisen lämmittelyn fillaroimalla nk. kuntopyörällä (poljettava viihdekeskus se on). Tv:tä en tällä kertaa avannut, sillä telkkari on meillä kotonakin. Vajaan kymmenen minuutin polkemisella tuli ihan mukava lämmin päälle, ja sitten vain tasapainoa etsimään coreen.

Tunti oli tällä kertaa varsin yksityinen, sillä meitä oli tunnilla vain kaksi osallistujaa. Onneksi opetus ei mennyt liian yksityiseksi, sillä inhoan sitä, kun ohjaaja kyttää vieressä liikeratojen puhtautta, ja "vähän auttaa" kädellä. Kyllähän minä sen asennon pitäisin oikeana, jos vartalostani löytyisivät niin kutsutut syvät vatsalihakset. Mutta jonkun pitäisi keksiä ne ensin sieltä, ja se joku olen minä. Pyörääkään ei keksitty päivässä, eikä minun sisäistä lihaskerrostani. Tunnin saldosta voi kuitenkin olla ylpeä: hiki tuli, taju pysyi, ei kramppeja, puhekyky tallella. Siispä jatkoin tunnin jälkeen vielä Pandoran tuhoamislaitteeseen, jossa jaksoin sitkuttaa tehoja vaihdellen jopa 20 minuuttia. Ajattelin, että tuo 20 minuuttia menisi nopeammin, jos laittaisin jälleen henkilökohtaisen töllöttimen päälle, mutta kun sieltä tuli Kolme miestä ja tyttö, tuntui 20 minuuttia pikemminkin 40 minuutilta.

Yksityissauna puolitoistatuntisen session jälkeen teki gutaa melko pehmeille lihaksille. Nyt on olo kuin voittajalla - oman sisäisen laiskiaisen voittajalla.


Hieman hassu viinikokemus

Avattiin eilen illalla juhlan kunniaksi (Ai minkä juhlan? No vaikka sen, että NYT viimein tiedän, minkälaisen duunin parissa aloittelen puolentoista kuukauden kuluttua) juhannuksesta yli jäänyt valkoviinipullo. Viini oli italialainen kolmen rypäleen yhdistelmä nimeltään Triade. Nopean pakasteviilennyksen jälkeen ensi kokemus viinistä oli yllättynyt, ei positiivisesti, mutta ei myöskään puhtaan negatiivisesti. Ensimmäinen sana, mikä tuli mieleen, oli OUTO. Maku oli hyvin mineraalinen ja omalaatuinen, eikä se tuonut mieleen mitään ennestään tuttua viiniä.

Paljaaltaan melko erikoinen  makuelämys ei alkanut taipumaan, ja sekä minun että avokkini tulkinta viinin mausta oli, että se voisi sopia merenelävien kanssa yhteen. No melko heikosti löytyy simpukoita ja mustekalaa kaapista, mutta pakkasessa oli katkispussi, joten ei kun vain salaattia vääntämään. Ohje löytyi täältä nopean Googletuksen tuloksena. Eriskummallista kyllä, kaikki salaatin tarpeetkin löytyivät omasta jääkaapista, ainoastaan punasipulin korvasin kevätsipulilla. Myös meidän valikoiman chilikastike oli jo melko ylivuotista, eli maku ei ollut kovin pyöreä saati tulinen. Ei saanut hikikarpaloita irtoilemaan..

Salaatti varmasti maistuu, jos sattuu tykkäämään katkaravuista. Itse en oikein ole "löytänyt" niitä vielä, joten ei salaatista mitään uutta bestistä tullut. Avokki kyllä kehui vuolaasti, sitä enemmän mitä vähemmän pullossa oli viiniä jäljellä. Mielestäni viini maistui kuitenkin enemmän katkaravuilta kuin itse salaatti, joten viinikin sai minulta melko huonot pisteet. Uskon, että viinillä on kuitenkin tykkääjänsä, niin kuin kaikella. Ja sitähän meille juuri suositeltiin...

Melko porvaria

Projekti Hylkeen hyvinvointi huonommaksi osa 2 starttasi tänään. Ensimmäinen osa käytiin melko mukavin tuloksin viime kesänä. Tämä toinen jakso suunniteltiin aloitettavaksi heti ensimmäisinä kesälomapäivinä, mutta pitäis, pitäis, pitäis -rumba on venyttänyt toisen osan aloittamisen näin viheliäisesti kesäkuun loppuun. Projekti on rankka ja sen aikana tullaan vuodattamaan hikeä ja kyyneleitä, mahdollisesti myös verta esimerkiksi hiertyneistä kantapäistä tai jumpparekvisiitalla telotuista omista jäsenistä tai kanssaprojektilaisten jäsenistä. Projektin tarkoituksena on huonontaa tämän rantautuneen hylkeen nykysiä elinolosuhteita, joista se tuntuu liiaksi nauttivan, ja saada hylje takaisin vesillelaskukuntoon. Tuloksena ei välttämättä ole niinkään katseenkestävä (ongelmat liian monissa eri ominaisuuksissa) vaan työn aiheuttaman kuormituksen ja itsekritiikin kestävä ihmisenkaltainen olio.

Viime kesänä projekti lähti käyntiin eri nimellä. Vanha nimi oli Ulos raskauspelastusrenkaasta. Projekti oli erittäin onnistunut: Juoksentelin onnellisena Korson pururadalla ja kävin kiltisti käyttämässä yhdeksän kymmenestä maksetusta kerrasta ryhmäliikuntatunneilla. Kokeilin jostain selittämättömästä syystä todellisesti hitiksi noussutta zumbaa, joka ei minun kohdallani ollut ensinkään tanssillista saati kuluttanut kaloreita tai nostattanut fiilistä. Jos haluaa itsetuntonsa täysin rappiolle, kandee mennä zumbaamaan. Niin mulle kävi. Enemmän tykkäilinkin sitten rauhallisemmasta, "elegantimmasta" fiilistelystä, eli tai chitä ja joogaa yhdistelevistä tunneista ja muista kehonhallintatsydeemeistä (nimet on niin outoja, ettei niitä maallikko vajaan kymmenen kerran kokemuksella muista). Eniten tykkäsin kuitenkin spinningistä, mikä sinänsä ei käy järkeen, kun omassa pyörävarastossa odottaa kerran ajettu uusi fillari.

Tänä kesänä projekti siis käynnistyi jälleen uutta energiaa ja intoa puhkuen ja ihan uuden nimen voimin. Ensi töikseni liityin eteläsuomalaisen (tosin ei vantaalaisen) porvarillisesti kalliin kuntosalin jäseneksi. Kuntosali on ihan kiva ja viihtyisä eikä taida olla valtavien massojen suosiossa; Siellä voi siis käydä punastelemassa ja tumpeloimassa ilman pelkoja. Kun tapaaminen tänä aamuna erään lapsiperheen kanssa peruuntui melko oudosta syystä (siellä oli yöllä metsästetty keijuja tai jotain ja sitten tämä metsästysretki oli päättynyt ampparikeikkaan Peijaksessa), päätin pakata pikku vahvistukseni ja jumppakamani autoon ja suunnata uuden tuttavuuteni pariin. Herra 2 v suostui jäämään lapsiparkkiin nuoren opiskelijapojan hoiviin, joten itse pääsin rauhallisin mielin eksymään pukuhuonehelvettiin.

Kun paikassa pyöri vain sangen tyhmiä jumppia, joissa voisi ihan oikeasti saattaa itsensä naurun - tai ainakin säälin - alaiseksi, päätin aloittaa kuntoiluprojektin omin nokkineni kuntosalin puolella. Spinnauksessa kun olen jo vanha konkari, aloitin pyöräilyllä. Tärkeintähän koko hommassa on vetää mahdollisimman konkari-ilme naamalle, ettei kukaan vain tulisi luulleeksi, että olen salilla ensimmäistä kertaa. Sehän olisi tosi noloa. En oikein tiedä miksi, mutta se on aina ollut. Niin kuin olisi hävettävää myöntää, että vasta näin vanhana olen ymmärtänyt liittyä tähän maailman yksi ihminen kerrallaan pelastavaan lahkoon. ONNEKSI viereiselle fillarille tuli parikymppinen poika, joka oli siellä ENSIMMÄISTÄ KERTAA! Voi onnea! Pojan isä kertasi rauhallisella ja minun onnekseni kuuluvalla äänellä kaikki modernin kuntopyörän kommervinkit, ja sitten minäkin pääsin käyttämään pyörää oikein. Tai siis kyllähän minä sen konkarina jo hyvin osasin, mutta nyt vasta opin, miten telkkarin saa päälle omaan henkilökohtaiseen näyttöön pyöräilyn ajaksi. Telkusta tuli jotakin sontaa, mikä oli onni, sillä jos olisi tullut jotain mielenkiintoisempaa, olisi pyöräily loppunut siihen paikkaan. Sen verran putkiaivo olen minäkin, ettei kovin montaa asiaa voi suorittaa yhtä aikaa, kuten polkemista, hikoilua, juomista, hien pyyhkimistä, ihmisten tuijottelua, musiikin kuuntelua ja vieläpä viihtymistä.

Olinhan minä ehtinyt fillaroida viihdekeskuksessani jopa 15 minuuttia, kun kroppa alkoi hälyttää. Vettä oli jo kulunut aivan liikaa ja taju meinasi karkailla. Lähdin sitten huilailemaan ja ajattelin, että lämmittely on varmaan onnistunut silloin, kun on naama kuin suihkun jälkeen ja reisiä polttelee. Lyhyen palautuselbaamisen jälkeen suuntasin jonkinlaiseen sauvakävelysimulaattoriin. Masiina vei neliöitä salista tuhottomasti ja sen osat viuhtoivat minun näkökulmastani melko hervottomasti sinne tänne. Kun pääsin koneeseen mukaan, oli olo kuin Avatar-elokuvan ihmisillä, jotka ohjaavat Pandoraa tuhoavia jättirobotteja niiden sisuksista käsin. Toimintaperiaatteen ymmärtämiseen kului taas enemmän minuutteja kuin itse laitteen käyttämiseen. Tuskan hikikarpalot olivat kuitenkin jälleen palanneet naamalleni ja veri tuntui pysähtyvän jonnekin naaman alueelle pääsemättä ollenkaan aivoihin asti. Jes, onnistunut treeni siis tämäkin!  Hyvillä mielin poistuin laitteesta (en osannut sammuttaa sitä, joten se taisi jäädä päälle) ja siirryin taas elbaamaan.

Projektini onnistumisen kannalta oli onni, että elbauspenkkini lähteisyyteen tuli vimpan päälle treenattu mies heittelemään kahvakuulia ja jumppapalloa. Ei nolo, ylös oli noustava. Matto siis vain lattialle ja vatsoja ja selkää rutistamaan. Tämä olikin oikeastaan koko 45 minuutin sessioni mielekkäin osuus, sillä ensimmäistä kertaa tiesin, mitä olin tekemässä! Olo koheni kummasti ja mielikin alkoi olla oikeasti hyvä! Tänne tulen uudelleen, ajattelin, enkä antanut saidan itsessäni tulla esiin. Voisinhan tietysti rutistaa vatsaani ja selkääni myös omalla olkkarinmatollani, mutta täällä porvarisalilla se tuntuu niin paljon trendikkäämmältä ja monella tavalla tietoisemmalta. Kaipa salilla sitten samalla voi irrottautua arjen toimista ja kodin tutuista neliöistä - ja naamoista. Kyllähän tällaisesta eskapismista toiseen todellisuuteen voi jo vähän maksaakin.

Olo on nyt kuin kaloreita polttaneella, joten sovin juuri pizzatreffit iltapäiväksi! Ihanaa, pizzaa vähän paremmalla omalla tunnolla, me likes! :)

Mainoksia, ukkoja ja salamia

Ihminen ON mainonnan ja kaupallisuuden uhri. Media, niin lehdet, mainokset, televisio kuin internet, syytää meille mielikuvia tuotteista, joista meidät tehdään ajatusten tasolla riippuvaisia. Aivan kuin elämä ei olisi enää mahdollinen nykyisenkaltaisena, ellei kyseistä tuotetta heti hanki. Tuotteilla ja niiden mainonnalla rakenneltu toinen todellisuus (mielikuva tuotteen aikaansaamasta uudesta todellisuudesta) on houkutteleva ja fantastinen, siellä jokainen meistä on hieman kauniimpi ja parempi, älykkäämpi ja trendikkäämpi ihminen. Ai niin, ja hoikempi.

Kaupallisuus ja osta, osta, osta -filosofia on jo niin näkyvästi esillä jokaisen silmien edessä ja kulman takana, ettei sitä enää meinaa tunnistaa. Ei näe puita metsältä. Ja se harmittaa, sillä yksi trendikkäimmistä uudissanoistammehan on kriittinen lukija ja kriittinen mediankäyttäjä. Mainosten maailmassa se kriittisyys tarkoittaa sitä, että pitäisi osata massasta tunnistaa mainos ja vieläpä hieman pystyä analysoimaan sen keinoja, jotta tunnistaisi ne herkullisen pulleat madot, joiden sisällä piileviin koukkuihin meidän - tai juuri minun - odotetaan leukamme upottavan. Ja sitten pitäisi vielä vähän funtsia lisää, että kuka siellä siiman ja vavan toisessa päässä on.

KYLLÄ, olen mainosten uhri minäkin, vaikka työssäni pyrin nimenomaan herättelemään nuorissa ihmissä kriittistä näkökulmaa median erilaisiin tuotteisiin. Mutta yritän olla sitä tietoisesti. Tai ainakin yritän tunnistaa itsessäni sen fantasioijan, joka taas iski koukkuun.

Olen kuuluisa herkkyydestäni napata jätskimainosten koukkuihin. Suvussa pyörii herja jostakin jäätelögeenistä, mutta minkäs sille voi, että jäätelö on hyvää ja että sen mainonta on melko pitkälle vietyä taidetta näinä päivinä. Erityisesti näin kesäaikaan jäätelömainokset - niin tv:ssä kuin printtinä - valtavaavat Suomen ja saavat suomalaiset sekaisin. Uusia makuja pukkaa ja vanhat tutut merkit tehostavat ja uudistavat mainontaansa. (Valitettavasti samalla vanhoja lemppareita häviää tai ainakin hintaa nostetaan 110 prosentilla.) Mainonnassaan firmat käyttävät melko samantyyppisiä keinoja: Jäätelöä syövät ihmiset ovat mainoksissa aina hoikkia ja timmissä rantakunnossa - se onkin ehkä niiden ihmisten ainoa jäätelö tänä kesänä, täytyy olla. Ilmankos maistuu, ensimmäinenhän maistuu aina parhaalta. Viesti on kuitenkin vastaanotettu: Ei se jäätelö nyt niin pahaksi voi olla minun terveydelleni ja muodoilleni. Ja eikös hyvä ja rento kesälomamieli ole kuitenkin tärkeintä.

Jäätelönsyöjät ovat myös poikkeuksetta onnellisen näköisiä, eikä hymy tai eroottinen lataus hyydy, vaikka jäätelöä meinaa roiskua sinne ja tippua tänne. Toisin on oikeassa todellisuudessa. Maahan tippunut mehujäänpala aiheuttaa ainakin kaksivuotiaan elämässä vuosikymmenen huutoraivarit kaupan pihassa - tyhmä äiti kun ei anna ottaa sitä maasta. No, äidit on. Eräs Facebook-ystävänikin vasta päivitti Faceen, että kun jätskipallo löpsähtää asfalttiin, meinaa aikuiselta, parrakkaalta mieheltäkin päästä itku ja ikävä äitiä alkaa kalvaa. Niin se on. Se pallo kun on maksanut vähintään kolme euroa eli yhden kanafileesuikalepaketin verran. Kyllä senkin tuhriminen asfalttiin itkettäisi.

 Lisäksi jäätelömainoksissa on aina kesä ja aurinko paistaa. Ihmillä on vain vaivoin radikaalit paikat peittävä vaatetus. Toista se olisi vetää 25 asteen pakkasessa sama onnellinen hymy naamalle ja koittaa kuoria Eskimopuikko paperistaan oravannahkahanskoilla. Voisi toimia - nimittäin tuollainen käänteinen mainonta. Jäätelöähän myydään myös talvisin, joku sitä aina ostaa, vaikka ulkona paukkuu tulipalopakkaset. Ne on varmaan just niitä, joilla on tämä meidänkin suvussa mainetta niittänyt jätskigeeni. Kun sitä on saatava, sitä on saatava. Talvimainokset tosin poikkeavat kesämainoksista melko radikaalisti. Talvella ei nimittäin paista aurinko eivätkä ihmiset välttämättä edes hymyile (eihän niiden tarvitse lähteä kilpasille auringon kanssa) - mikäli ihmisiä on mainoksissa ollenkaan. Talvella jäätelöä myydään muilla keinoilla, kuten tyylikkyydellä, aistillisuudella, eroottisuudella ja nautinnolla. Jätski ei ole vain pienen hetken hurma, joka napataan ruokakauppakäynnillä heti syötäväksi. Jäätelö on jälkiruoka, joka kruunaa riistapata- ja punaviini-illallisen. Se on ainoa oikeasti katseen kestävä jälkiruoka, jonka voi tarjota vaikka pomolleen (jos raaskii upottaa jätskipakettiin euroja lähes yhtä paljon kuin siihen punaviiniin). Jäätelö on myös ainoa oikea jälkiruoka tai nautintoaine, jos meinaa saada aikaiseksi vipinää makuhuoneen puolella - miksi muuten jäätelöä pitäisi lähteä markkinoimaan silikonihuulilla ja norona valuvalla suklaalla? Eihän kukaan yhdistä näitä elementtejä vaistomaisesti ravintoon vaan nimenomaan peräkammaripuuhiin.

Mutta niin, itse saan jäätelöhimon päälle joka kerta, kun eetteristä sellaista tarjotteleva mainos eteeni viskataan. Greyn anatomiaa katsellessa jäätelöä alkaa tehdä mieli joka ikinen mainoskatko, vaikka vasta olisi leikkauspöydällä maannut verinen ruumis kolmessa osassa. Missä syy? Mutta silti, parasta jäätelöä on erään saksalaisen ruokakauppaketjun suklaajäätelö, jota ei mainosteta missään mitenkään. Riittävän hyvä kun on, ei tarvitse huudella!

Jäätelön mainonnasta vielä toisenlaisen kaupallisuuden puolelle. Nimittäin piirroshahmojen tuotteistamiseen, ylikaupallisuuteen ja sen aiheuttamiin sivuoireisiin. Tänään kävin melko piinallista keskustelua takapihallamme kaksivuotiaan poikani kanssa. Kohdalle sattui lapsen ensimmäinen ukonilma, jota on mahdollisuus käsitellä puheen avulla. Kun kerroin, että mennään sisälle, kohta tulee ukkonen, syntyi ensimmäinen ongelma. Lapsen serkkupoika on nimeltään Ukko ja vasta vietetty yhteinen juhannus Ukon kanssa sai naurun hersymään lapsen kasvoille. "Ukko tulee, Ukko tulee!" Selitä siinä nyt sitten, että tuo pilvi, tai ehkä tämä sää tai keli, on nimeltään ukkonen. "Ukko, Ukko". Ei kun ukkoNEN. Ukkosella jytisee (*kuunnellaan*) ja salamat välähtävät. Ymmärsi. Mutta tästä syntyikin sitten toinen ongelma. Salama on kyllä tuttu sana jo ennestään, mutta tarkoittaa lapsen maailmassa pientä mutta äärimmäisen tehokkaalla koneella varustettua punaista kilpa-autoa, jolla on kai toispuolkasvohalvaus. Äidin opetustaidot joutuivat todelliseen testiin, kun aloin rakentaa lapsen mieleen myös toista merkitystä salama-sanalle, lapsi kun tarjosi vain ajatuksia kilpa-autosta, joka ajaa tosi, tosi kovaa ("viuuuh" ja käsi heiluu korkealla ilmassa). Onneksi saatiin pari kunnon väläystä taivaalta, jotta salama sai uuden, konkreettisen muotonsa. Silti veikkaan, että vielä tästä eteenpäin meidän perheessä puhutaan salamoista vain autojen yhteydessä, ei niinkään säästä keskusteltaessa.


Ainiin, melkein unohdin! Raitakaksoseni tulivat valmiiksi. Tein kirpparilta löytämästäni 60-luvun Marimekko-kankaasta uudet päälliset makkarin isoille koristetyynyille. Nyt ne on aika hip ja hop ja pop. Hauskat! Kankaan nimi on muuten Kalasääski. Älkää kysykö miksi.

Erittäin sympaattista kankaassa on mielestäni vaihtuvan raportin kohta, eli hieman tummempi raita kankaan kuosissa. Kangas on painettu laakapainotekniikalla, jolloin vaihtuvien kuvioiden eli raporttien väliin jää tummempi kohta, koska väriä on tietysti enemmän siinä, missä raportit menevät päällekäin. Raporttien raja näkyy viereisessä kuvassa molempien tyynyjen reunassa. Itse tykkään tuosta raporttien rajasta, se paljastaa hauskan yksityiskohdan kankaan painannasta ja tekniikasta.


Lähde: www.marimekko.fi, Mikä on raportti?

Vähän kivempi kalakeitto

Kyllä kahvi taas eilen maistui hyvältä, oli kahvitteluun sitten hyvä syy tai ei. Kaupan tätikin oli osannut leipoa tosi maukkaat prinsessaleivokset ja valmistaa suussasulavan hyvää jäätelöä kahvin kylkiäisiksi. Kyllä ne kaupassa osaa..

Keittelimme kahvinjanon kasvattamiseksi myös kalakeiton. Näin kesäaikaan kalakeitot tulee keiteltyä enimmäkseen kesämökillä, jolloin kalakeiton kaava on pelkistetyn selkeä: uusia perunoita, vettä ja vähän maitoa, jos jäljellä on, jokin järvestä itse pyydetty kala tai kaloja (melkein mikä vaan käy), monta sipulia lohkoina ja mausteita sen mukaan, mitä kaapista löytyy ja missä on yhä jonkinlainen aromintapainen jäljellä. Pahalta näin simppeli keitto ei ole koskaan mökkiolosuhteissa maistunut, mutta vaativampaan makuun se ei sovi.

Eilen menimmekin sitten porukoille-anoppilaan-mummolaan kalakeittotarpeiden kera, sillä äitini rakastaa kalaruokia (NOT!). No, söihän se lautensa tyhjäksi ja muutama kehukin irtosi! Keitos olikin tällä kertaa erilainen kuin ihan peruskeitto, mikä tekeekin siitä erityisen kivan kalakeiton. Kivan keitosta tekevät erityisesti kookos ja tomaattimurska sekä vaihtuvat kalalajit.

Resepti on taas kokeilevassa keittiössä tuunattu, siksi määrät ovat summittaisia ja silmä- tai käsimääräisiä. Reseptissä yhdistyvät sekä aivan tavallisen kalakeiton että kolmen kalan kalakeiton (alkuperä tuntematon) ohje. Perunoita keittoon tulee vain muutama, jos sitäkään. Joitakin kertoja olen jättänyt potut kokonaan pois, sillä ne näyttelevät täysin B-osan roolia tässä kalakeitossa. Myös kookosta olemme lisänneet keittoon vasta aivan viime kertoina, sillä emme ole oikein osanneet arvata, miten se lapsemme masussa käyttäytyy. Keitosta riittää sapuskaa noin 4-5 nälkäiselle.

Kivempi kalakeitto

vajaa litra vettä

2 - 3 suurta perunaa kivoina paloina tai ainakin tuplamäärä pieniä uusia perunoita kivoina paloina.

1 ps suuria keittovihanneksia pakastealtaasta tai porkkanaa, lanttua, purjoa, selleriä yms. pilkottuina oman intuition mukaan

2 kalaliemikuutiota 

n. 10 kokonaista pippuria oman maun saneleman (esim. mustapippuria)

1 tlk tai prk (200 - 400 g) tomaattimurskaa

ripaus sokeria

2 - 3 eri kalalajia oman mieltymyksen ja tarjonnan mukaan. Meillä suositaan yleisimpiä markettikaloja eli lohta ja seitiä. 

1 tlk soijakermaa 

1 pss (180 g) pakastekatkarapuja

1 tlk kookosmaitoa

1 nippu tuoretta tilliä

valkopippuria, kuivattuja yrttejä maustamiseen

Keitä peruna- ja juurespaloja liemikuutioilla ja kokonaisilla pippureilla maustetussa vedessä, kunnes ne ovat melkein kypsiä. Varo keittämästä liian pehmeiksi, jotta eivät antaudu liian aikaisin. Lisää sitten keitokseen tomaattimurska ja lisää ripaus sokeria (pehmittää tomaattia ja tuo sen makua paremmin esiin). Tällä välin oletkin jo mahdollisesti ehtinyt pilkkoa kalat, joten lisääpä ne keittoon. Tässä vaiheessa kannattaa laittaa myös soijakerma ja katsoa, että kalat pääsevät kaikki pinnan alle kypsymään. 

Keitä keittoa sopivan pienellä lämmöllä niin kauan, että kalapalat ovat kypsyneet, mutta eivät missään nimessä hajoile. Lisää mausteita keittelyn aikana, kuten valkopippuria ja ripaus erilaisia yrttejä kuivattuna (eilen taisin laittaa hieman meiramia ja rosmariinia) sekä tilli silputtuna. Sekoittele varoen. Kun keiton tuoksu on bueno ja kalat näyttävät kypsyneen, lisää katkaravut ja kookosmaito. Nyt keitto tarvitsee enää nopean lämmityksen, jotta katkikset sulavat ja lämpiävät ja kookosmaitoklöntit niinikään sulavat keiton liemeen. Katkikset ja kookos eivät kuitenkaan kestä enää kovaa, pitkää keittämistä. Siispä vain porukka pöytään ja keiton kimppuun! 

Tämä keitto on ollut itse asiassa meidän pravuurikeitto, joka aina otetaan huomioon vieraiden syöttämistä pohtiessamme. Meidän pojan sekä 1- että 2-vuotissynttäreillä juhlavieraat ruokittiin tällä keitolla, ja kaikille tuntui maistuvan itse tehtyjen sämppäreiden kera. Kukapa ei kalakeitosta tykkäisi...

Keitot ovatkin näin kuumilla keleillä lähestulkoon ainoaa järkevää ruokaa. Ajatus rasvalätystä tunkkaisessa pizzeriassa ei houkuttele vaan lähinnä oksettaa. Grillaaminenkin auringon puolen pihamaalla on minun ajatusmaailmassani mahdottomuus. Saa sen ihosyövän vähemmälläkin. Eikä ole grilliä. Kaikki ruuat, jotka vievät kauan aikaa keittiössä, kiristävät hikisyydessään tunnelman koko loppu illaksi, ja riisi- ja pastaruuat nyt alkavat tympiä lapsiperheessä melko nopeasti. Ne kun on tehtävä niin perusaineksista ja -mausteista. Keittojen ihmeellistä maailmaa tekisikin mieli tutkiskella paljon enemmän - nyt keitoista mieleen juolahtavat hientuoksuinen jauhelihakeitto, makkarakeitto erilaisine nakkiversioineen sekä kalakeitto. Kasvissosekeittokin on hyvää, mutta osa meidän perheestä kaipaa siihen aina lihaa joukkoon. Mutta olen aivan satavarma, että suurimmat, vielä kokemattomaksi jääneet makuelämykset ruokamaailmassa löytyvät nimenomaan keittojen valikoimasta. No okei, ajatus kylmästä kurkkukeitosta oksettaa minua yhtä paljon kuin ajatus kebabpizzasta, mutta ehkä jotain tulisempaa, ehkä jotain maukkaampaa, monimutkaisempaa, eksoottisempaa. Tästä voisikin aloittaa uuden projektin: kesällä keittoa. Keittokesä. Otetaanks keittoo? Mitäs keittoja sä oot vetäny?

Fyysistä ja henkistä lääkettä reissussa rähjääntyneille

Palasimme eilen perheen ja muutaman lähimmän sukulaisen kanssa juhlitun juhannuksen vietosta. Pääsin tosiaan viimein sinne kesämökille - jes! - ja ihanaahan se taas oli. Aurinko paistoi, vaikkei kallion päällä ja suuren järvenselän tuntumassa kököttävä mökki koskaan mikään helleparatiisi ole. Itikoita ei ollut harmiksi asti, juomavesi riitti ja ruoka oli jälleen kerran edellistäkin juhannusta parempaa! Ah, ah ja ah!

Mutta sehän on tietysti kylmä fakta, jota ei pidä kiistäminen, että mökkielämässä piilee rähjäisyyden nopeasti itävä siemen. Jo yhdessä mökkipäivässä naama alkaa kiiltää auringossa ja mustapäät tunkevat iholle, kaupunkilaisen vaatteet vaihtuvat tahraisiin, venyneisiin, ehkä reikäisiinkin kamppeisiin (tai pikemminkin lumppuihin), tukka sojottaa joko suoraan ylös tai suoraan alas (koska järvivedellä rantasaunassa lotratessa hoitoaine jää aina päähän muhimaan seuraavaan saunakertaan asti) ja kynnet ovat samaa kaliiperia kuin luolaihmisillä. Tuosta rähjäisyydestä en ole koskaan nauttinut, mutta olisi sievistelyä, teennäistä ja kevytmielistä kulkea mökillä missään muussa olomuodossa kuin edellä kuvatussa. Se vaan kuuluu mökkielämään niin kuin vihaiset kanssa-autoilijat karavaanielämään. Armahtavaa on ainoastaan se, että kaikki näyttävät ja haisevat yhtä pahalta. Ikävää on tosin se, että joskus mökkivieraat tulevat suoraan kaupungeista ja metropoleista. Silloin kannattaa oman mielenterveyden nimissä kääntää peilit seinää päin.

Mökillä rähjääntyminen on yleensä niin kokonaisvaltaista, ettei siirtyminen mökkielosta kaupunkieloon välttämättä käy ihan käden käänteessä. Päälle meinaa jäädä tiskausinto, sisustusinto, rakenteluinto sekä saamattomuus ja aikatauluttomuus ruuanlaiton suhteen. Kaikista niistä olen tänään kärsinyt. Lapsen ruoka oli tunnin myöhässä, kun kirpparikärpäsen purema kutisi vähintään kaksi tuntia. Onneksi oli ruokaa kaapissa lämmitystä vaillea valmiina. Nimittäin eilen illalla reissusta kotiin tultuamme teimme aivan ihanan herkullista pikakanaruokaa, koska mihinkään hitaaseen ja monimutkaiseen ei olisi monen tunnin ajon jälkeen ollut kenessäkään paukkuja. Ruokana oli tällä kertaa jämiä: kesäkurpitsaa ja kanaa tomaattisessa soijakermakastikkeessa. Ainoastaan kanan saimme napata huoltsikalta Lahdesta. Ruoka käy hyvin allergikkolapsellemme, sillä oikean kerman korvasimme soijakermalla, ja kun tomaattisoseen antaa rauhassa hautua, ei se enää aiheuta kutinoita tai turhaa piereskelyä. Resepti tosi hyvää ja helppoon pastasoossiin on alla.

Kana-kesäkurpitsapastakastike

300 - 400 g kanan fileesuikaleita (helppouden nimissä käytimme itse hunajamarinoituja)

1 sipuli hienonnettuna

1/2 kesäkurpitsa ohuina siivuina

1 tlk basilikalla maustettua tomaattimurskaa
2 tl hienoa sokeria

1-2 rkl soijakastiketta

1 tlk soijakermaa

muita mausteita, kuten mustapippuria, juustokuminaa oman maun mukaan

päälle revittyjä basilikan lehtiä ja parmesaanilastuja

Paista fileesuikaleet pannussa. Jos käytät marinoimattomia, mausta suikaleita halutessasi ennen muiden ainesten lisäämistä. (Itse teen usein niin, että lämmitän pannussa kuumassa rasvassa aluksi mausteita, kuten currya, juustokuminaa, hieman kurkumaa ja paprikaa. Lisään marinoimattomat fileesuikaleet lyhyen aikaa poreilleiden mausteiden sekaan ja sekoitan mausteet hyvin kanan pintaan.) Lisää sipuli ja kesäkurpitsat, anna hetki ruskistua. Lisää sitten tomaattimurska, sokeri ja soijakastike, anna hetki poreilla ja tomaatin maun pehmentyä. Sitten vain enää joukkoon soijakerma ja loput mausteet. Kuumenna ja anna hetken aikaa maustua ja tasaantua kannen alla. Tarjoa pastan kanssa.

Ripottelimme lautaselle vielä reissussa rähjääntyneitä tuoreita basilikan lehtiä sekä parmesaanilastuja. Myös maitoallerginen lapsemme on saanut aloittaa maitokokeilun parmesaanilastuilla - niistä onkin tullut hänelle suurinta herkkua. Osaa jo pyytää pastalautasen eteen saatuaan juustoa, ennen kuin uskaltaa ruokaansa maistaa. Tänään söimme lapsen kanssa loput kastikkeesta paistettujen uusien perunoiden kanssa - maistui niiiin hyvältä näinkin!


Kirppislöytöjä

Mökkeily jäi päälle myös muilla tavoilla. Ikävuosikokoelmaani sain jälleen yhden lisää juhannuksen aikaan, ja kotimatkalla ostin itselleni synttärilahjaksi Lahden ABC-huoltsikalta sisustamista käsittelevän opuksen K niin kuin koti (Lahdenranta & Lähteenmäki 2012). Opuksen kauniiden, harmoonisten ja seesteisten kuvien ja huoliteltujen tekstien ja neuvojen saattelemana suuri sisustusintoilijani alkoi jälleen heräillä. Eipä ollut yllätys.

Tällä kertaa myös kesämökillä olo sai sisustajan minussa liikekannalle, se kun tuntuu olevan paikka, joka ei ole vielä löytänyt täydellisintä viihtyisyyttään, ehkei se ole koskaan aivan valmis. Tänään suuntasimmekin lapseni kanssa kirpputoreille tekemään löytöjä heti aamuhampaanpesun jälkeen.

Olen aina ollut vähän haksahtanut kirppareihin - sana kirppari kuuluu myös poikani ensimmäisten sanojen joukkoon. Lapsuudessa kirpparikäynti tiesi uusia vaatteita nukeille. Teininä etsin sieltä vaatetta, sillä pienellä maalaistuppukylällä ei ollut kuin yksi kallis vaatekauppa. Senkin valikoiman myydyimpiä tuotteita olivat todennäköisesti tukisukkahousut ja mummokuosiset maximekot. Myöhemmin olen kerännyt ehdottomasti suurimman osan kotimme huonekaluista kierrätyskeskuksista ja nettikirppareilta. Lapselleni olen kantanut 75 % vaatteista ja leluista kirppareilta. Myös omat kesävaatteeni olen tänä kesänä löytänyt kirppareilta - vain yksi toppi on lähtenyt matkaan "oikeasta" kaupasta. Nyt kun omassa kodissa ei ole enää uusille huonekaluille niin akuuttia tarvetta, on kirppareilla kiertely lähinnä ajan vietettä ja yllättävien löytöjen tekemistä - en etsi mitään, vaan pidän silmäni ammollaan. Ostan, jos löydän jotain aivan upeeta tai tosi käytännöllistä.

Tänään oli jälleen suurien löytöjen päivä. Sivusilmällä lähdin etsiskelemään pientä vanhanikaista pallia kukkapöydäksi olohuoneeseen sekä suurta vanhaa pärekoria makuuhuoneeseen koristetyynyille ja päiväpeitolle, jotka suurimman osan ajastaan lojuvat lattialla pölyyntymässä. Eipä löytynyt sitä mitä piti, vaan potta, lelukuormaaja, ilmainen niskatuki lapselle automatkoille, Marimekon paita, joka sopii yöpaidaksi, 60-luvulta peräisin oleva Marimekon oranssi-valkoraidallinen kangas sekä kierrätyskankaista tehtyjä käsitöitä. Toisin sanoen äärimmäisen onnistunut ostosreissu!

Marimekon kangas on erittäin raflaava, ja siinä yhdistyvät lempielementtini - raidat, oranssi väri sekä 60-luku. En oikein vielä tiedä, mitä kankaasta tekisin. Asettelin sitä jo suuriin puukehyksiin tauluksi, mutta todennäköisesti ompelen kankaasta kaksi suurta tyynyä sängyn päälle. Ideoita otetaan vastaan! Toinen ja kolmas kangaspala jäivät vielä kirpparille. Jos mieli ei tästä pian rauhoitu, joudun hakemaan loputkin palat meille! :)

Toinen aivan mieletön (jonkun toisen mielestä ehkä mielettömän outo) löytö, jonka reissullani tein, on kierrätyskankaasta Vantaan Korsossa jonkinlaisessa hyvää tarkoittavassa työkeskuksessa ommellut enkelin siivet. Haluaisin viritellä ne seinälle meidän portaikkoon, mutta jonkun pitäisi ensin kiivetä koputtelemaan naula muutaman metrin korkeuteen. Jos vapaaehtoisia ei löydy, päätyvät siivetkin todennäköisesti makuuhuoneen seinälle.

Kultalankakirjailut tekevät siivistä hyvin herkät. Tulee pienten tyttöjen leikit mieleen.

Tästäkin tuli siis oikein hyvä päivä! Pian lähdemme vanhemmilleni juomaan vielä myöhästyneet synttärikahvit. Koskaan ei nimittäin pidä heittää hukkaan hyvää tilaisuutta juoda oikein hyvät kahvit! :)

Kesä tulee tuunaten

Pitkistä vapaista huolimatta itselleni kesä usein tulee vasta siinä vaiheessa, kun auton moottori sammutetaan kesämökin pihassa Pohjois-Savossa ja auton ovesta sisään tulvahtaa kostea järvi-ilma ja ötököiden surina. Kai se on niin, että siellä rauha on, missä sen parhaiten kokee. Täällä kaupungin sykkeessä rauhaa on hyvin työläs tavoittaa - onneksi ei kuitenkaan mahdotonta - mutta maaseudulla, missä kiire on vain kimalaisilla, rauha tulee väkisin. Tosin siellä on rauha on niin ehdotonta, että se aiheuttaa jo sivuvaikutuksia. Välillä rauha tulee mökillä niin yllättäen ja valtavana, että paikan pysähtyneisyys alkaa ahdistaa. Jalkoja kutisee ja mieli on levoton. Kaikki mitä yrittää tehdä, tuntuu turhalta. Kaikki arjen askareet, joita ei voi maalla tehdä, tuntuvat yhtäkkiä äärimmäisen tärkeiltä. Järvi on joko liian tyyni tai liian aaltoileva, metsä liian kuuma tai liian sakea. Mutta mutaman päivän jälkeen joutenoloon aina tottuu. Ja sitten herää luovuus...

Usein mökkilomamme toisena tai kolmantena päivänä, kun orastava luovuus ja pienen askartelun kaipuu alkaa heräillä, suuntaan tennarini kohti mökkitontin perällä tönöttävää varastorakennusta. Se on ollut minun aarreaittani monina lapsuuden ja nuoruuden kesinä, eikä se ole vieläkään lakannut viihdyttämästä minua. Sen uumenista löydän aina laudanpätkiä, vanhoja huonekaluja tai ideoita, joista alan työstää jotakin uutta, enemmän tai vähemmän käyttökelpoista (yleensä vähemmän) sekä jotain, mikä antaa sormilleni ja mielelleni juuri sopivasti aktiviteettia. Olen jo niin ehdollistunut varaston lähettyvillä askarteluun, remontointiin ja rakenteluun sekä vanhojen huonekalujen hiomiseen ja maalailuun, etten oikein ole saanut tänä kesänä kesää alkamaan ilman pientä askartelupuhdetta. Kunnes tuli sunnuntai...

Sunnuntaina noin klo 11.30 en enää jaksanut katsoa vanhaa pinnatuoliani. Ostin tuolin - en enää edes muista mistä tai milloin - muistaakseni puunvärisenä (lakattuna siis). Muutamia kesiä sitten hioin tuolista lakan pois ja laitoin tilalle uuden valkoisen kuultolakan. Jokin tuossa projektissa kusi, sillä lakka ei kuivunutkaan tuolin pintaan. Uusi hiontakierros puolikuivuneelle lakatulle tuolille toi lopulta sen pysyvän ulkomuodon - karhean kuluneen valkoisen, josta pilkistää puuta. Tuoli oli omalla tavallaan kaunis mutta myös melko rauhaton.

Sunnuntaina noin klo 11.32 löysin siivouskaappini perältä vanhaa mustaa huonekalumaalia sekä suureksi onnekseni myös yhden liuskan hiontapaperia. Sade oli juuri lakannut ja laitoin tilaukseen tunnin satamattoman jakson. Ei siis muuta kuin pihalle hiomaan. Kasvoilleni levisi lapsekas hymy, kun hankasin kaikin voimin tuoliraasua! Voi tuota onnea, vihdoinkin pääsin hiomaan itselleni kesäfiiliksen, loman ja rentoutuneen mielen. Juuri tuota olin etsinyt ja kaivannut, koko pitkän talven.

Hiottuani lakan karheaksi levitin tuolivanhuksen ylle viimeisen mustan maalini, joka siis juuri ja juuri riitti. Maalaamiseni alkoi kiinnostaa myös naapurin 4- ja 6-vuotiaita tyttöjä, jotka eivät malttaneet pitää sormiaan irti märästä maalista tai tuolista - saati tarkentavia kysymyksiä esittäviä suitaan kiinni. Koskaan aiemmin en ole ole askartelemisiani joutunut yhtä tarkasti ja juurta jaksaen selvittämään kuin tuolle ristikuulustelevalle naiskaksikolle. Mutta, mutta, nyt tuoli on kuiva ja etsii uutta paikkaansa kodistamme. Vanhalle paikalleen se ei enää mustana sovi, mutta nyt sille on avautunut paljon uusia ovia, paikkoja nimittäin on kodissamme huomattavasti enemmän mustalle kuin "liukuvärjätylle" valkoiselle puutuolille.

Samaan hengenvetoon ompelin myös toiselle lattiatyynyllemme uuden päällisen vanhasta Ikean lintuaiheisesta keittiönverhokankaansa. Toiselta tyynyltä puolestaan purin vanhan päällisen pois, jolloin alta löytyi sitäkin vanhempi mutta yhä aika kivan pirtsakka Eurokankaan vihreä päällinen. "Uudet" päälliset tuovat juuri sopivasti uudentuntua alkavaan kesään! (Todellisuudessa etsin tyynyilleni Marimekon kankaista täysin uusia päällisiä, mutta odotan yhä tarjouksia sekä rakkautta ensi näkemältä -kokemuksia.)

Urbaani kaksipuoleinen lintulattiatyyny

Kesä siis tavoitti viimein minutkin, eikä siihen tarvittu tällä kertaa edes monen sadan kilsan hiostavaa ajomatkaa möksälle. Vaikka eipä siinä, mielikseni voin todeta, että saan Savolaisen itikkaparatiisinikin muutaman päivän kuluttua! :) Ihanaa alkanutta kesää!

Lisää onnistumisia: maidoton ja munaton porkkanakakkuherkku

Tämä kyseinen resepti on osoittautunut erittäin hyväksi, helpoksi ja herkulliseksi. Ja mikä parasta - leipomisen tuloksena syntynyt tuotos on allergikkolapsellekin sopivaa! Olen saanut ohjeen alun perin opettajakollegaltani, joka on kopioinut sen jostakin reseptikirjasta. Alunperin porkkanakakku on kulkenut nimellä Oodi viidelle porkkanalle. Olen kuitenkin jälleen tuunannut reseptiä ja tehnyt siitä meidän ruokavalioomme sopivan. Kakusta tulee iso - itse olenkin tehnyt kakun pellille (meidän pellit eivät ole mitään jättipeltejä). Jos haluaa hieman paksumman pohjan, voi pohjan tehdä esim. puolitoistakertaisena. Kuorrutteen määrän olen joka tapauksessa tuplannut, sillä sehän nyt on valehtelematta kakun paras osuus. Tämä kuorrutteen määrä riittää, vaikka hieman kasvattaisikin pohjaa.

Ihan paras porkkanaherkku

POHJA:

4,5 dl hienoa porkkanaraastetta (n. 5 porkkanaa)

3,5 dl fariinisokeria

2 dl öljyä

1,5 dl soijamaitoa

5,5 dl vehnäjauhoja

1/2 dl perunajauhoja

1,5 tl leivinjauhetta

1,5 tl soodaa

1/2 tl suolaa

2 tl kanelia TAI

1 tl kanelia ja 1 tl jauhettua neilikkaa

KUORRUTUS (kuorrutteen olen tehnyt kaksinkertaisena):

1 dl tomusokeria

1 tl vaniljasokeria

50 g margariinia (sinistä Keijua)

100 g maustamatonta soijatuorejuustoa

Kuorrutteen päälle voi ripotella esim. mantelirouhetta tai raastettua sitruunan tai appelsiinin kuorta.

Sekoita kulhossa fariinisokeri, öljy ja maito. Sekoita toisessa kulhossa kuivat aineet. Lisää ne sitten nesteeseen ja sekoita lopuksi joukkoon porkkanaraaste. Levitä taikina pellille tai suureen vuokaan. Paista kakkua 175 asteisessa uunissa noin 35 - 45 minuuttia kakun paksuudesta riippuen. Anna kakun jäähtyä.

Valmista kuorrute sekoittamalla kaikki korrutteen aineet hyvin keskenään. Tuorejuusto on melko kovaa pakkauksesta otettaessa, eli se on hyvä pehmittää kunnossa tehosekoittimella. Kun kakkupohja on kunnolla jäähtynyt, levitä kuorrute pohjan päälle. Koristele kakku haluamallasi tavalla.

Ja skeptikoille: vaikka soijatuorejuusto maistuu pakkauksesta otettaessa aivan soijalta, ei soijan makua kakun päällä juurikaan enää huomaa. Ainakin meidän juhlissa kakku on tehnyt hyvin kauppansa, eikä kukaan ole tunnistanut soijan makua.

Välillä onnistuu ruuanlaitossakin

Lapsi on kovasti allerginen kaikenlaisille ruoka-aineille, joten koko hänen varhaislapsuutensa on minun osaltani mennyt lähinnä ruokavalion ja ruokien yksityiskohtainen suunnitteluun, kotikutoisen ruuan vääntämiseen ja muiden tekemän ruuan pelkäämiseen ja karttamiseen sekä tietysti omien eväiden kantamiseen paikasta toiseen. Tahtomattani minusta on tullut ruokapoliisi, joka lukee kaupassa kaikkien tuotteiden tuoteselosteet, suhtautuu skeptisesti ja hiillostaa ravintoloissa henkilökuntaa ärsyttävillä valmistusmetodikysymyksillä. Samalla soijasta on tullut toiseksi paras ystäväni.

Mutta, mutta. Olen oppinut ottamaan tuon ruokarallin pelkästään hyvänä kokemuksena, sillä koskaan aikaisemmin en ole ollut näin kiinnostunut ruuan alkuperästä, erilaisten yllättävien makujen yhdistelemisestä ja raaka-aineiden monipuolisesta hyödyntämisestä. Olen viisastunut ruuan suhteen paljon, mutta sitäkin enemmän minusta on tullut luova. Kaksi vuotta ovat sisältäneet valtavasti kokeiluja - usein ne ovat päättyneet murheeseen ja kauhojen heittelyyn, mutta erittäin tyydyttäviäkin onnistumisia on ollut joukossa. Ajattelinkin, että laitan tänne blogiin jakoon onnistuneimmat kokeiluni allergia-ruoan saralla, jos ei muuten, niin itselleni muistiin. Ja koska allergioihin kuuluu muun muassa maito- ja kananmuna-allergia, ovat reseptit useimmiten myös vegaanisia, mikäli se jotakuta ilahduttaa.

Suosituin allergialeipä meidän perheessämme on äidin porkkanaleipä. Ohje on alunperin aivan tavallisten kaurateeleipien ohje, johon olen lisännyt porkkanaa ja muutellut hieman ainesosien suhteita. Tämä herkku maistuu niin uunilämpimänä kuin kylmänäkin sekä aikuisille että lapsille. Mainiota tämä on esim. kasviskeiton tai muun kevyen ruoan kylkiäisenä.

Porkkanaleivät

n. 2 dl (pika)kaurahiutaleita

1 1/2 dl hiivaleipäjauhoja

1 dl vehnäjauhoja

1 tl suolaa

2 tl leivinjauhetta

2 rkl öljyä

2 dl soija-, kaura- tai riisimaitoa

2 porkkanaa hienoksi raastettuna

Sekoita aluksi kuivat aineet keskenään. Lisää sitten öljy ja maito sekä viimeiseksi raastettu porkkana. Sekoita tasaiseksi taikinaksi ja muotoile uunipellille haluamasi mutoiset leipäset (itse taputtelen lusikalla kaksi kolmion muotoista, melko ohutta leipästä). Pistele haarukalla pintaan reikiä. Paista leipäsiä 200 asteessa 10-15 min. leipien paksuudesta riippuen.  

Porkkanaleipiä voi tehdä useita pienempiä tai yhden ison.

Ja seuraava tuli... loma siis

Huomaan, että edellisen kerran minulla on ollut aikaa hengähtää ja antaa tilaa omille ajatuksilleni kolmisen kuukautta sitten. Onpas arki tosiaan pyörittänyt myllyään kovalla voimalla. Ei tässä ole ehtinyt miettiä juuri elämän - saati arjen - kauneutta. Päivät ovat olleet selviytymistä, jaksamista ja katsomista ainaa seuraavaan päivään. Sanonta "Elä jokainen päiväsi kuin se olisi viimeisesi" on suoraa haistattelua. Mikään tässä maailmassa ei keskity tähän päivään, vaan kaikki katsoo jo huomiseen - katsottiin jo eilen. Varsinkin omassa työssäni katseet on pakkokin olla tiukasti tulevassa. Niin nuorten tulevaisuuden opintojen ja työelämän tarpeissa kuin nuorten oman arjen tulevaisuuskuvissa. Ja tietysti myös siinä, että onko edes sitä sellaista tulevaisuutta, jota varten monipuolisia taitoja kartuteaan, vai jämähtävätkö he vain lähipubiin filosofoimaan tai lähipuistoon kemistiksi. Tarkoitus olisi kuitenkin antaa heille hieman toisenlainen tulevaisuus.

Mutta siis, kevät on ollut yhtä kiireinen kuin viinanmyynti juhannuksena. Hengähtää on ehtinyt vain sen seitsemän tunnin verran, mitä yössä on saanut unta. Mutta eipä ole päässyt arki tässä huiskeessa harmaantumaankaan. Olen itse kuitenkin niin tehokas ihminen, että nautin omalla sairaalla tavallani myös siitä, että tekemistä riittää hieman stressiksi asti. Silloin tunnen tekeväni, silloin minun ei tarvitse pohtia sitä iänikuista kysymystä, joka on ärsyttävä kuin maitorupi: Mitä minä nyt tekisin.

Nyt on kuitenkin jälleen loma. Olen toista viikkoa kesälomalla, ja tämä hetki on lähes identtinen edellisen kirjoitukseni kahvihetken kanssa. Ainoastaan tästä hetkestä puuttuu kahvi, joka tekisi tästä täydellisen. Ympärilläni on kuitenkin kauneutta enemmän kuin pitkään aikaan: yleensä heikkouteni on viljely missä tahansa muodossa. Kuoletan viherkasvini useimmiten liialla kastelulla ja lannoituksella - eli ylitsepursuilevalla innostuksellani. Tänä kesänä kömpelö viherpeukaloni on kuitenkin onnistunut saamaan kesäkukat kasvamaan ja kukkimaan. Kukkien nimiä en tiedä, mutta eihän se ole olennaista. Kauniita ne ovat ja hehkuvat kaikissa kesän väreissä.

Olemme myös pitkään olleet ilman terassipöytää, mutta nyt sellainenkin on. Naapurit olivat heittäneet pois vanhan, lähes läpilahonneen pöydän, josta jo osa laudoistakin oli irronnut. Maali tietenkin on rapissut jo puoli vuosikymmentä sitten pois, joten puu on ollut pitkään sään vaihtelun armoilla. Korjasin kuitenkin pöydän talteen ja naputtelin laudat kiinni. Nyt se on meidän terassillamme kerniliinan alla - pöytävanhus sai lisäaikaa, sillä palvelkoon vielä tämän kesän meidän pihallamme. Kauneutta on myös kuuma auringon henkäys, joka saa ihon tuoksumaan ruskettuneelta. Se sekoittuu hiekan tuoksuun, josta on tullut uusi ominaistuoksuni, lapsi nimittäin on tällä hetkellä parhaassa hiekkalaatikon perkkausiässä.

Mutta ehkä parasta tässä loman aloituksessa on kuitenkin ollut se, että lomanaloitus tuo mieleen kaikki nuoruuteni ja lapsuuteni aiemmat kesälomat. Aina kun mieli on päässyt välillä vaeltamaan, se on ottanut aikaloikan aiempiin kesiin, ja mieleen on palautunut jokin miellyttävä yksityiskohta jostakin lapsuuteni tai nuoruuteni kesästä. Tai ehkä jokaisesta niistä yhtäaikaa. Menneellä viikolla kävimme siskoni ja hänen poikansa kanssa Helsingissä Haltialan kotieläintilalla. Tuoksu parkkipaikalta tilan pihaan kävellessä oli huumaava. Joku muu olisi voinut pitää tuoksua pahana, mutta minulle se on yksi kauneimpia, lämpimimpiä ja hersyvimpiä tuoksuja ikinä. Tuossa tuoksussa sekoittuu lämpö ja kosteus, kanalan olkien ja sulkien tuoksu sekä vihreiden kesäluonnonkasvien raikkaus. Tuoksu on sanoinkuvailematon, mutta pieni henkäys tuota rakasta tuoksua sai valtavan ryöpyn ihania, mukavasti kutittelevia kesämuistoja palaamaan mieleen - muistoja, kun paimensimme ja ruokimme kanoja (kuten Ilonaa, Siskoa ja Veljeä, Kaveria, Piipparia, Kallea ym.) oman kotitalomme takana vanhan saunan kuistilla. Yhtäkkiä  urbaani kaupunkiympäristö tuntui likaiselta, rauhattomalta ja niin kovin kylmältä ja itsekeskeiseltä. Samassa huomasin ikävöiväni aivan valtavasti maalaisuutta ja maaseudun yksinkertaisuutta, hiljaisuutta, aitoutta ja puhtautta (kaikista lannansekaisista tuoksuista huolimatta). Kun joskus sinne palata voisin...Tai sitten ei.