Projekti Hylkeen hyvinvointi huonommaksi osa 2 starttasi tänään. Ensimmäinen osa käytiin melko mukavin tuloksin viime kesänä. Tämä toinen jakso suunniteltiin aloitettavaksi heti ensimmäisinä kesälomapäivinä, mutta pitäis, pitäis, pitäis -rumba on venyttänyt toisen osan aloittamisen näin viheliäisesti kesäkuun loppuun. Projekti on rankka ja sen aikana tullaan vuodattamaan hikeä ja kyyneleitä, mahdollisesti myös verta esimerkiksi hiertyneistä kantapäistä tai jumpparekvisiitalla telotuista omista jäsenistä tai kanssaprojektilaisten jäsenistä. Projektin tarkoituksena on huonontaa tämän rantautuneen hylkeen nykysiä elinolosuhteita, joista se tuntuu liiaksi nauttivan, ja saada hylje takaisin vesillelaskukuntoon. Tuloksena ei välttämättä ole niinkään katseenkestävä (ongelmat liian monissa eri ominaisuuksissa) vaan työn aiheuttaman kuormituksen ja itsekritiikin kestävä ihmisenkaltainen olio.
Viime kesänä projekti lähti käyntiin eri nimellä. Vanha nimi oli Ulos raskauspelastusrenkaasta. Projekti oli erittäin onnistunut: Juoksentelin onnellisena Korson pururadalla ja kävin kiltisti käyttämässä yhdeksän kymmenestä maksetusta kerrasta ryhmäliikuntatunneilla. Kokeilin jostain selittämättömästä syystä todellisesti hitiksi noussutta zumbaa, joka ei minun kohdallani ollut ensinkään tanssillista saati kuluttanut kaloreita tai nostattanut fiilistä. Jos haluaa itsetuntonsa täysin rappiolle, kandee mennä zumbaamaan. Niin mulle kävi. Enemmän tykkäilinkin sitten rauhallisemmasta, "elegantimmasta" fiilistelystä, eli tai chitä ja joogaa yhdistelevistä tunneista ja muista kehonhallintatsydeemeistä (nimet on niin outoja, ettei niitä maallikko vajaan kymmenen kerran kokemuksella muista). Eniten tykkäsin kuitenkin spinningistä, mikä sinänsä ei käy järkeen, kun omassa pyörävarastossa odottaa kerran ajettu uusi fillari.
Tänä kesänä projekti siis käynnistyi jälleen uutta energiaa ja intoa puhkuen ja ihan uuden nimen voimin. Ensi töikseni liityin eteläsuomalaisen (tosin ei vantaalaisen) porvarillisesti kalliin kuntosalin jäseneksi. Kuntosali on ihan kiva ja viihtyisä eikä taida olla valtavien massojen suosiossa; Siellä voi siis käydä punastelemassa ja tumpeloimassa ilman pelkoja. Kun tapaaminen tänä aamuna erään lapsiperheen kanssa peruuntui melko oudosta syystä (siellä oli yöllä metsästetty keijuja tai jotain ja sitten tämä metsästysretki oli päättynyt ampparikeikkaan Peijaksessa), päätin pakata pikku vahvistukseni ja jumppakamani autoon ja suunnata uuden tuttavuuteni pariin. Herra 2 v suostui jäämään lapsiparkkiin nuoren opiskelijapojan hoiviin, joten itse pääsin rauhallisin mielin eksymään pukuhuonehelvettiin.
Kun paikassa pyöri vain sangen tyhmiä jumppia, joissa voisi ihan oikeasti saattaa itsensä naurun - tai ainakin säälin - alaiseksi, päätin aloittaa kuntoiluprojektin omin nokkineni kuntosalin puolella. Spinnauksessa kun olen jo vanha konkari, aloitin pyöräilyllä. Tärkeintähän koko hommassa on vetää mahdollisimman konkari-ilme naamalle, ettei kukaan vain tulisi luulleeksi, että olen salilla ensimmäistä kertaa. Sehän olisi tosi noloa. En oikein tiedä miksi, mutta se on aina ollut. Niin kuin olisi hävettävää myöntää, että vasta näin vanhana olen ymmärtänyt liittyä tähän maailman yksi ihminen kerrallaan pelastavaan lahkoon. ONNEKSI viereiselle fillarille tuli parikymppinen poika, joka oli siellä ENSIMMÄISTÄ KERTAA! Voi onnea! Pojan isä kertasi rauhallisella ja minun onnekseni kuuluvalla äänellä kaikki modernin kuntopyörän kommervinkit, ja sitten minäkin pääsin käyttämään pyörää oikein. Tai siis kyllähän minä sen konkarina jo hyvin osasin, mutta nyt vasta opin, miten telkkarin saa päälle omaan henkilökohtaiseen näyttöön pyöräilyn ajaksi. Telkusta tuli jotakin sontaa, mikä oli onni, sillä jos olisi tullut jotain mielenkiintoisempaa, olisi pyöräily loppunut siihen paikkaan. Sen verran putkiaivo olen minäkin, ettei kovin montaa asiaa voi suorittaa yhtä aikaa, kuten polkemista, hikoilua, juomista, hien pyyhkimistä, ihmisten tuijottelua, musiikin kuuntelua ja vieläpä viihtymistä.
Olinhan minä ehtinyt fillaroida viihdekeskuksessani jopa 15 minuuttia, kun kroppa alkoi hälyttää. Vettä oli jo kulunut aivan liikaa ja taju meinasi karkailla. Lähdin sitten huilailemaan ja ajattelin, että lämmittely on varmaan onnistunut silloin, kun on naama kuin suihkun jälkeen ja reisiä polttelee. Lyhyen palautuselbaamisen jälkeen suuntasin jonkinlaiseen sauvakävelysimulaattoriin. Masiina vei neliöitä salista tuhottomasti ja sen osat viuhtoivat minun näkökulmastani melko hervottomasti sinne tänne. Kun pääsin koneeseen mukaan, oli olo kuin Avatar-elokuvan ihmisillä, jotka ohjaavat Pandoraa tuhoavia jättirobotteja niiden sisuksista käsin. Toimintaperiaatteen ymmärtämiseen kului taas enemmän minuutteja kuin itse laitteen käyttämiseen. Tuskan hikikarpalot olivat kuitenkin jälleen palanneet naamalleni ja veri tuntui pysähtyvän jonnekin naaman alueelle pääsemättä ollenkaan aivoihin asti. Jes, onnistunut treeni siis tämäkin! Hyvillä mielin poistuin laitteesta (en osannut sammuttaa sitä, joten se taisi jäädä päälle) ja siirryin taas elbaamaan.
Projektini onnistumisen kannalta oli onni, että elbauspenkkini lähteisyyteen tuli vimpan päälle treenattu mies heittelemään kahvakuulia ja jumppapalloa. Ei nolo, ylös oli noustava. Matto siis vain lattialle ja vatsoja ja selkää rutistamaan. Tämä olikin oikeastaan koko 45 minuutin sessioni mielekkäin osuus, sillä ensimmäistä kertaa tiesin, mitä olin tekemässä! Olo koheni kummasti ja mielikin alkoi olla oikeasti hyvä! Tänne tulen uudelleen, ajattelin, enkä antanut saidan itsessäni tulla esiin. Voisinhan tietysti rutistaa vatsaani ja selkääni myös omalla olkkarinmatollani, mutta täällä porvarisalilla se tuntuu niin paljon trendikkäämmältä ja monella tavalla tietoisemmalta. Kaipa salilla sitten samalla voi irrottautua arjen toimista ja kodin tutuista neliöistä - ja naamoista. Kyllähän tällaisesta eskapismista toiseen todellisuuteen voi jo vähän maksaakin.
Olo on nyt kuin kaloreita polttaneella, joten sovin juuri pizzatreffit iltapäiväksi! Ihanaa, pizzaa vähän paremmalla omalla tunnolla, me likes! :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti