Huomaan, että edellisen kerran minulla on ollut aikaa hengähtää ja antaa tilaa omille ajatuksilleni kolmisen kuukautta sitten. Onpas arki tosiaan pyörittänyt myllyään kovalla voimalla. Ei tässä ole ehtinyt miettiä juuri elämän - saati arjen - kauneutta. Päivät ovat olleet selviytymistä, jaksamista ja katsomista ainaa seuraavaan päivään. Sanonta "Elä jokainen päiväsi kuin se olisi viimeisesi" on suoraa haistattelua. Mikään tässä maailmassa ei keskity tähän päivään, vaan kaikki katsoo jo huomiseen - katsottiin jo eilen. Varsinkin omassa työssäni katseet on pakkokin olla tiukasti tulevassa. Niin nuorten tulevaisuuden opintojen ja työelämän tarpeissa kuin nuorten oman arjen tulevaisuuskuvissa. Ja tietysti myös siinä, että onko edes sitä sellaista tulevaisuutta, jota varten monipuolisia taitoja kartuteaan, vai jämähtävätkö he vain lähipubiin filosofoimaan tai lähipuistoon kemistiksi. Tarkoitus olisi kuitenkin antaa heille hieman toisenlainen tulevaisuus.
Mutta siis, kevät on ollut yhtä kiireinen kuin viinanmyynti juhannuksena. Hengähtää on ehtinyt vain sen seitsemän tunnin verran, mitä yössä on saanut unta. Mutta eipä ole päässyt arki tässä huiskeessa harmaantumaankaan. Olen itse kuitenkin niin tehokas ihminen, että nautin omalla sairaalla tavallani myös siitä, että tekemistä riittää hieman stressiksi asti. Silloin tunnen tekeväni, silloin minun ei tarvitse pohtia sitä iänikuista kysymystä, joka on ärsyttävä kuin maitorupi: Mitä minä nyt tekisin.
Nyt on kuitenkin jälleen loma. Olen toista viikkoa kesälomalla, ja tämä hetki on lähes identtinen edellisen kirjoitukseni kahvihetken kanssa. Ainoastaan tästä hetkestä puuttuu kahvi, joka tekisi tästä täydellisen. Ympärilläni on kuitenkin kauneutta enemmän kuin pitkään aikaan: yleensä heikkouteni on viljely missä tahansa muodossa. Kuoletan viherkasvini useimmiten liialla kastelulla ja lannoituksella - eli ylitsepursuilevalla innostuksellani. Tänä kesänä kömpelö viherpeukaloni on kuitenkin onnistunut saamaan kesäkukat kasvamaan ja kukkimaan. Kukkien nimiä en tiedä, mutta eihän se ole olennaista. Kauniita ne ovat ja hehkuvat kaikissa kesän väreissä.
Olemme myös pitkään olleet ilman terassipöytää, mutta nyt sellainenkin on. Naapurit olivat heittäneet pois vanhan, lähes läpilahonneen pöydän, josta jo osa laudoistakin oli irronnut. Maali tietenkin on rapissut jo puoli vuosikymmentä sitten pois, joten puu on ollut pitkään sään vaihtelun armoilla. Korjasin kuitenkin pöydän talteen ja naputtelin laudat kiinni. Nyt se on meidän terassillamme kerniliinan alla - pöytävanhus sai lisäaikaa, sillä palvelkoon vielä tämän kesän meidän pihallamme. Kauneutta on myös kuuma auringon henkäys, joka saa ihon tuoksumaan ruskettuneelta. Se sekoittuu hiekan tuoksuun, josta on tullut uusi ominaistuoksuni, lapsi nimittäin on tällä hetkellä parhaassa hiekkalaatikon perkkausiässä.
Mutta ehkä parasta tässä loman aloituksessa on kuitenkin ollut se, että lomanaloitus tuo mieleen kaikki nuoruuteni ja lapsuuteni aiemmat kesälomat. Aina kun mieli on päässyt välillä vaeltamaan, se on ottanut aikaloikan aiempiin kesiin, ja mieleen on palautunut jokin miellyttävä yksityiskohta jostakin lapsuuteni tai nuoruuteni kesästä. Tai ehkä jokaisesta niistä yhtäaikaa. Menneellä viikolla kävimme siskoni ja hänen poikansa kanssa Helsingissä Haltialan kotieläintilalla. Tuoksu parkkipaikalta tilan pihaan kävellessä oli huumaava. Joku muu olisi voinut pitää tuoksua pahana, mutta minulle se on yksi kauneimpia, lämpimimpiä ja hersyvimpiä tuoksuja ikinä. Tuossa tuoksussa sekoittuu lämpö ja kosteus, kanalan olkien ja sulkien tuoksu sekä vihreiden kesäluonnonkasvien raikkaus. Tuoksu on sanoinkuvailematon, mutta pieni henkäys tuota rakasta tuoksua sai valtavan ryöpyn ihania, mukavasti kutittelevia kesämuistoja palaamaan mieleen - muistoja, kun paimensimme ja ruokimme kanoja (kuten Ilonaa, Siskoa ja Veljeä, Kaveria, Piipparia, Kallea ym.) oman kotitalomme takana vanhan saunan kuistilla. Yhtäkkiä urbaani kaupunkiympäristö tuntui likaiselta, rauhattomalta ja niin kovin kylmältä ja itsekeskeiseltä. Samassa huomasin ikävöiväni aivan valtavasti maalaisuutta ja maaseudun yksinkertaisuutta, hiljaisuutta, aitoutta ja puhtautta (kaikista lannansekaisista tuoksuista huolimatta). Kun joskus sinne palata voisin...Tai sitten ei.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti